Vasta syyskuun 9:ntenä voimme lähteä etenemään Vilnoa kohti. Mahdollista on, että tällä suunnalla vieläkin voidaan saada suuria aikaan. Satojatuhansia venäläisiä sotamiehiä ehkä joutuu saaliiksemme. Nyt jos koskaan sekaantui ylpeihin toiveihin kärsimättömyyttä ja huolta. Tulemmeko liian myöhään? Olemmeko kyllin voimalliset? Mutta eteenpäin vain, ohi Vilnon ja sitten etelää kohti. Ratsumiesjoukkomme pääsevät pian venäläisten valtasuoneen käsiksi. Jos sen puristamme tukkoon, niin kuolee vihollisen päävoima. Vastustaja tietää uhkaavan tuhon, se koettaa kaikilla mahdollisilla keinoilla sen torjua. Vilnon luona alkaa murhaava kamppailu. Venäläiselle on jokainen tunti kallis, jos se vielä kestää, voi se pelastaa suuret määrät itää kohti tulvivista joukoistaan. Ratsuväkidivisionaimme täytyy niiden peräytymisen painostuksesta jälleen väistyä taapäin. Vastustaja saa jälleen haltuunsa maansa sydämeen vievän radan. Me tulimme liian myöhään ja uuvuimme!
En erehtyne otaksuessani, että ristiriidalla, joka vallitsi Saksan ylimmän johdon mielipiteiden ja meidän mielipiteittemme välillä, on oleva historiallista mielenkiintoa. Mutta arvostellessamme armeijan johdon suunnitelmia tulee meidän samalla pitää silmällä koko sota-asemaa. Jääköön käsittelemättä kysymys, olisimmeko koko valtiollisen ja sotilaallisen aseman vaikutuksen alaisina suunnitelleet toisin ja toisin toimineet.
Lötzen.
Tästä vakavasta aatteiden taistelusta tahdon nyt siirtyä erääseen idylliseen puoleen vuoden 1915 sotaelämäämme ja palaan muistelmissani Lötzeniin.
Tästä herttaisesta, järvien, metsäin ja mäkien ympäröimästä pikkukaupungista tuli päämajamme, kun Masurinmaan talvitaistelu alkoi vaimentua. Venäläisvaarasta ja venäläiskauhusta vapautuneet asukkaat ottivat meidät liikuttavan sydämellisesti vastaan. Mitä kiitollisimmin muistelen myös seurustelua niillä maatiloilla, joilla saatoin käydä ilman liian suurta ajanhukkaa; milloin ajan vakavuus salli, soi se minulle virkistyksen, viihdytyksen ja mielenkiinnon hetkiä. Jalo erämiehen ammattikaan ei silloin jäänyt osattomaksi; loistokohta oli tällöin erinomaisen suuren hirven kaataminen Niemonienin kuninkaallisessa metsästyspuistossa Kurisches Haffin rannalla, mistä saan kiittää Hänen Majesteettinsa armoa.
Kun rintamamme edustalla keväällä vähitellen alkoi vallita rauha, ei meillä ollut puutetta vieraista enempää kuin myöhemminkään kesän kuluessa. Luonamme kävi saksalaisia ruhtinaita, valtiomiehiä, taloudellisiin ja tieteellisiin piireihin kuuluvia henkilöitä ja hallinnollisia virkamiehiä. Sodan tähänastinen kulku oli herättänyt tämän mielenkiinnon itäisiä maakuntia kohtaan, joissa muutoin niin vähän käytiin. Saapui taiteilijoita siveltimellä tai taltalla ikuistamaan kenraali Ludendorffia ja minua, mistä kunniasta me, asianomaisten herrain kaikesta rakastettavuudesta ja etevyydestä huolimatta, mielellämme olisimme niukkain lomahetkiemme hyväksi kieltäytyneet. Puolueettomistakin maista saapui vieraita. Niinpä tutustuin siellä muiden muassa Sven Hediniin, tunnettuun Aasiankulkijaan ja vakaumukselliseen saksalaisystävään, jota pidän suuressa arvossa.
Valtiomiehistä, jotka kävivät luonamme Lötzenissä, mainitsen erikoisesti silloisen valtakunnankanslerin von Bethmann-Hollwegin ja suuramiraali von Tirpitzin. Jo talvella 1914-15 oli minulla ollut Posenissa tilaisuus ottaa valtakunnankansleri vastaan luonani. Hänen käyntinsä johtuivat ensi sijassa persoonallisesta rakastettavuudesta eivätkä olleet missään yhteydessä minkäänlaisten valtiollisten kysymysten kanssa. En muista valtakunnankanslerin kanssa silloin keskustellun tätä alaa koskevista kysymyksistä. Mutta sen vakuutuksen sain, että olin tekemisissä viisaan ja tunnollisen miehen kanssa. Mielipiteemme silloisista sodan välttämättömyyksistä kävivät siihen aikaan, mikäli saatoin päättää, kaikissa oleellisissa kohdissa yhteen. Syvä vastuunalaisuuden tunne huokui kaikista kanslerin lausunnoista. Tästä tunteesta luulen johtuvan, että minun sotilaallisen tuntoni mukaan herra von Bethmannin antamissa sotatilaa koskevissa arvosteluissa oli hieman liiaksi epäilyksiä ja sen johdosta hieman liian vähän luottamusta.
Posenissa saamani vaikutus vahvistui Lötzenissä.
Suuramiraali von Tirpitz, jota tähän aikaan usein mainittiin Bethmann-Hollwegin seuraajana, oli aivan toisenluontoinen mies. Eräällä pitkähköllä kävelyretkellä hän esitti minulle kaikki ne huolet, joita hän hehkuvassa sydämessään tunsi isänmaanystävänä ja varsinkin merimiehenä. Hänestä tuntui katkeralta, että hänen nyt täytyi nähdä, miten valtava sotaväline, jonka hän elämänsä parhaina vuosina oli takonut, oli sidottuna kotimaan satamiin. Kieltämättä asema oli ylenmäärin epäedullinen meikäläiselle laivastohyökkäykselle, pitkällinen odotus ei sitä parantanut. Minun käsitykseni mukaan se seikka, että saksalaisten maihinnousu oli Englannin emämaalle niin tavattoman arka kohta, olisi oikeuttanut laivastomme ryhtymään laajempiin toimiin, jopa suurien uhrienkin uhalla. En pitänyt mahdottomana, että laivastoa siten käyttäen voitaisiin sitoa kotimaahan suuria englantilaisia sotavoimia ja näin keventää maa-armeijamme taakkaa. Sanotaan politiikkamme pitäneen silmällä sitä mahdollisuutta, että se rauhantoiveiden ehkä sattuessa saattaisi vedota voimalliseen eheään saksalaiseen merisotavoimaan. Semmoinen laskelma olisi arvatenkin erehdys. Sillä sotavoima, jota ei uskalleta sodassa käyttää, on rauhankeskusteluissakin voimaton tekijä.
Keväällä 1916 toteutui kuitenkin vielä suuramiraalin toivomus.
Skagerrakissa laivastomme osoitti loistavasti, mihin se kykeni.