Sukellussodastammekin herra von Tirpitz lausui mielipiteensä. Hänen kantansa oli, että me olimme sopimattomaan aikaan tähän aseeseen tarttuneet ja että me sitten, Yhdysvaltain presidentin kannasta säikähtäen, olimme antaneet äänekkäällä sotahuudolla kohotetun kätemme jälleen sopimattomaan aikaan vaipua. Suuramiraalin silloiset lausunnot eivät voineet vaikuttaa siihen kantaan, jolle myöhemmin asetuin tässä kysymyksessä. Vielä lähes puolitoista vuotta oli kuluva, ennenkuin minun oli tähän nähden määrättävä kantani. Tällä ajalla oli toiselta puolen sota-asema aivan oleellisesti muuttunut meille epäedullisemmaksi ja toiselta puolen oli laivastomme toimiteho sukellusveneiden puolesta lisääntynyt enemmän kuin kaksinkertaiseksi.
Kovno.
Lokakuussa 1915 siirsimme päämajamme Kovnoon, vallattuun vihollismaahan.
Yleisesikunnanpäällikköni entisiin toimiin tuli lisäksi nyt vielä huolenpito maan hallinnosta, sen uudelleen rakentamisesta ja käyttämisestä joukkojemme, kotimaamme ja maan asukkaitten hyödyksi. Tästä koituva työ olisi jo yksistään voinut vaatia kokonaan miehen työvoiman. Kenraali Ludendorff suoritti sen muiden virkatoimiensa rinnalla ja antautui siihen hänelle ominaisella uupumattomalla työnhalulla.
Kovnosta oli minulla talven 1915-16 levollisemmalla ajalla tilaisuus käydä Belovezin metsässä. Riistakanta oli valitettavasti sotatapausten johdosta kärsinyt paljon vahinkoa. Läpimarssivat joukot ja sala-ammuntaa harjoittavat talonpojat olivat sitä pahasti vähentäneet. Siitä huolimatta minun onnistui vielä nelipäiväisillä ihanilla ajo- ja rekiretkillä tammikuussa 1916 kaataa biisonihärkä ja neljä saksanhirveä. Laajan metsäalueen hallinto oli baierilaisen metsänhoitajan Escherichin taatuissa käsissä ja mestarillisesti hän osasi käyttää hyödyksemme metsän runsaita puuvaroja harjoittamatta silti ryöstöottoa.
Augustowonkin metsässä kävin samana talvena. Kunniakseni toimeenpantu suden-ajo jäi valitettavasti tuloksettomaksi. Sudet pitivät viisaampana pötkiä tiehensä minun pyssyni kantomatkan ulkopuolelle. Vuoden 1915 helmikuun taisteluista en nähnyt muita jälkiä kuin ampumahautoja. Muutoin oli taistelutanner, ainakin niillä kohdin metsää, missä minä kävin, täydelleen puhdistettu.
Kovnossa vietin huhtikuussa 1916 riemujuhlani 50-vuotisen palveluksen johdosta. Kiitollisena Jumalaa sekä Keisariani ja Kuningastani kohtaan, joka armollisesti muistamalla minua teki tämän päivän ihanaksi, loin silmäyksen kuluneeseen puoleen vuosisataan, jonka olin elänyt sodassa ja rauhan aikana palvellen valtaistuinta ja isänmaatani.
Kovnon kohdalla kulki kesällä 1812 suuria ranskalaisarmeijan osastoja Niemenin poikki itää kohti. Muistellen tätä aikaa ja tämän rohkean retken traagillista loppua vastustajamme antautuivat siihen toivoon, että meidänkin sotajoukkomme sortuisivat Venäjän laajoilla metsä- ja suoalueilla nälkään, viluun ja tauteihin samalla tavalla kuin suuren korsikalaisenkin ylväät armeijat. Tätä loppua meille julistettiin ehkä enemmän oman arvostelukyvyttömän yleisön rauhoittamiseksi kuin sisällisestä vakaumuksesta. Huolemme joukkojemme elättämisestä talvella 1915-16 eivät suinkaan olleetkaan vähäiset. Tiesimmehän, kuinka verraten autioita ja tarttuvain tautien pahasti saastuttamia uuden ajan kaikista edistyksistä huolimatta ne seudut yhä vielä olivat, joissa meidän nyt tuli viettää ankara vuodenaika.
SOTAVUOSI 1916 ELOKUUN LOPPUUN
Venäläisten hyökkäys saksalaista itärintamaa vastaan.