Romania sortui kohtaloonsa, kun sen armeija ei marssinut, kun sen johto ei mitään ymmärtänyt, ja kun meidän sittenkin onnistui vielä ajoissa koota Siebenbürgeniin riittävästi joukkoja.
Riittävästikö? Epäilemättä riittävästi tätä vihollista vastaan! Hurjan rohkeiksi meitä ehkä vielä kerran sanotaan, kun verrataan voimasuhteita, joissa kävimme hyökkäämään Romanian joukkoja vastaan ja joilla kenraali von Falkenhayn syyskuun 29:ntenä Hermannstadtin luona löi hajalle romanialaisten läntisen siiven.
Hermannstadtin taistelusta kenraali sitten pyörtää armeijansa ympäri itää kohti. Välittämättä vaarasta, jota romanialaisten ylivoima ja vastustajan edullinen asema ylisen Altin pohjoispuolella merkitsee, hän joukkojensa pääosan kera mainitun joen eteläpuolitse etenee vuoriston lievettä Kronstadtiin. Romanialaiset joukot ällistyvät, menettävät luottamuksen omaan ylivoimaansa samoin kuin omaan taitoonsakin, unohtavat käyttää hyväkseen yhä vielä edullista sotilaallista asemaa ja pysähtyvät pitkin rintamaansa. Mutta sillä ne jo astuvat samalla ensimmäisen askeleen taapäin. Kenraali Falkenhayn riistää nyt aloitteen kokonaan itselleen, murskaa Geisterwaldin eteläpuolella vihollisen vastarinnan ja marssii eteenpäin. Vihollinen perääntyy kaikkialla Siebenbürgenistä, kärsittyään lokakuun 8:ntena vielä Kronstadtinkin luona verisen tappion. Se peräytyy siis kotimaansa suojelusmuurin turviin. Meidän lähin tehtävämme on kulkea tämän muurin ylitse. Alussa pidämme kiinni siitä toivosta, että voisimme tähän saakka saavutettua strateegista menestystä hyväksi käyttäen murtautua Kronstadtista suoraan Bukarestia kohti. Vaikka tämä tehtävä jylhän korkean vuoriston ja vihollisen ylivoiman vuoksi onkin ylen vaikea vähille ja heikoille divisionillemme, ovat kuitenkin tämän etenemissuunnan edut siksi suuret, ettemme voi olla yrittämättä. Se ei onnistu, vaikka joukkomme taistelevatkin mahdollisimman urheasti joka mäestä, joka rinteestä, joka kallionnyppylästä. Liikkeemme joutuu täydelleen pysähdykseen, kun lokakuun 18:ntena tuima esitalvi verhoaa lumeen vuoret ja muuttaa tiet jääpoluiksi. Sanomattoman puutteen ja kärsimysten alaisina pitävät joukkomme hallussaan ainakin jo vallattuja vuoriston osia, valmiina raivaamaan itselleen tietä eteenpäin, kun aika ja tilaisuus ovat otolliset.
Tähänastiset kokemukset viittaavat siihen suuntaan, että Valakian alangolle on etsittävä toisia teitä kuin ne, jotka kulkevat Kronstadtista Transsylvanian alppien leveimmän osan poikki. Kenraali von Falkenhayn ehdottaa ylimenoa lähimpänä olevan Szurduk-solan poikki. Tämä suunta ei tosin ole yhtä tehokas strateegiseen vaikutukseen nähden, mutta nykyoloissa se on taktillisesti ja teknillisesti ainoa mahdollinen. Marraskuun 11:ntenä murtaudumme siis tämän solan poikki Romaniaan.
Kenraalisotamarsalkka von Mackensen on sillä välin Tonavan eteläpuolella varustautunut ojentamaan etelästä kätensä pohjoisesta suoritetulle hyökkäykselle. Hän oli lokakuun 21:senä lyönyt perinpohjin venäläis-romanialaisen armeijan Constanzan—Cernavodan eteläpuolella. Bulgarian kolmas armeija oli lokakuun 22:sena saanut Constanzan haltuunsa. Vastustaja peräytyy sieltä yhtämittaa pohjoista kohti. Me taas seisautamme liikkeemme heti, kun on mainitun rautatielinjan pohjoispuolella saavutettu puolustuslinja, jota voidaan vähillä voimilla puolustaa. Svistovia vastaan etenevät kaikki joukot, mitä sieltä voidaan luovuttaa. Houkuttelevaa olisi tietysti ollut paikalla anastaa koko Dobrudza ja sitten Brailan luota tunkeutua pohjoiselle Tonavan alueelle Romanian päävoimain selkäpuolelle, Mutta miten olisimme voineet viedä Pohjois-Dobrudzaan tarvittavat silta-ainekset? Rautateitä siellä ei ole ja vesitien sulkevat romanialaiset patterit Tonavan pohjoisrannalta. Meidän täytyy olla kohtalolle kiitollisia, etteivät ne nyt jo ole ampuneet rauskaksi ainoata jykevää silta-kuormastoamme, joka jo oli kuukausimääriä ollut Svistovin luona vihollisen tykkitulen tehopiirissä. Vihollisen meille käsittämätön erehdys oli ainoa syy siihen, että se vältti hävityksen. Täten edes voimme ajatella sikäläistä ylimenopaikkaa.
Marraskuun 23:ntena aamun hämärtäessä sotamarsalkka von Mackensen kulkee Tonavan pohjoisrannalle. Toivottu yhteistoiminta hänen ja kenraali von Falkenhaynin välillä on siten saatu aikaan. Voitonseppeleensä se saa Orgeschin taistelukentällä, missä romanialaisten päävoimat murretaan. Joulukuun 3:ntena päättyy loppunäytös. Bukarest antautuu vastustusta tekemättä meille.
Tämän päivän iltana lopetan koko sotatilannetta koskevan esittelyn sanoilla: "Se oli kaunis päivä." Kun myöhemmin astun ulos talviyöhön, alkaa Plessin pikkukaupungin kirkontorneista helkkyä kiitossoitto uuden suuren menestyksemme johdosta. Minä olin aikoja sitten lakannut tämmöisinä hetkinä muuta ajattelemasta kuin urhean sotajoukkomme ihmeteltäviä aikaansaannoksia, ja muuta toivomasta, kuin että nämä aikaansaannokset toisivat lähemmäksi ankaran ponnistelumme ja suurten uhriemme päättymishetken.
Romanian pääkaupungin valloitusta olimme tosin kuvitelleet hieman sotaisemmaksi. Olimme pitäneet Bukarestia valtavana linnoituksena, olimme tuoneet järeintä tykistöä sen valloitusta varten, mutta kuulu linnoitus osoittautuikin nyt avoimeksi kaupungiksi. Ei ainoatakaan tykkiä ole enää linnan mahtavilla valleilla ja panssarikupujen sijalla on puukatteet. Rauhanaikainen vakoilumme, josta vihollisemme oli niin suurta melua pitänyt, ei siis ollut edes jaksanut saada selville Bukarestia linnoituksien purkamista ennen Romanian sodan alkamista.
Romanian kohtalo oli toteutunut dramaattisella voimalla. Koko maailman täytyi nähdä ja arvatenkin sen näki Romania itsekin, ettei seuraava vanha keihäsmiesten säkeistö ollut turhia sanoja:
Wer Unglück will im Kriege han,
Der binde mit dem Deutschen an.