Aseman johdosta, joka Saksan toimivan armeijan yleisesikunnan päälliköllä nyt oli koko sodanjohdossa, saimme myös aihetta puuttua Aasian sotanäyttämöitten tapahtumiin. Siihen aikaan, jolloin Enver pasha vuoden 1916 alussa oleskeli suuressa päämajassamme, näytti meistä asema Aasiassa olevan seuraavalla tavalla arvosteltavissa:
Armeniassa oli venäläisten hyökkäys pysähtynyt Trapezuntin—Erzingdzanin linjalle. Turkkilaisten hyökkäysliike, johon kesällä samana vuonna oli ryhdytty etelästä käsin Diarbekrin suunnalta tämän venäläisten etenemisen vasenta sivustaa vastaan, ei tavattomain pinnanmuodostusvaikeuksien ja erittäin riittämättömäin hankintamahdollisuuksien vuoksi päässyt etenemään. Oli kuitenkin odotettava, että venäläiset Armenian vuoristossa varhain alkavan talven vuoksi piakkoin täksi vuodeksi heittäisivät hyökkäystensä jatkamisen.
Molempain turkkilaisten Kaukasian-armeijain taisteluteho oli vähentynyt tavattomasti, eräitä divisionia ei enää ollut kuin paperilla. Puute, veriset tappiot ja karkaamiset olivat tuhoisasti vaikuttaneet joukkojen mieslukuun. Raskaalla huolella Enver pasha odotti lähestyvää talvea. Hänen joukoiltaan puuttui välttämättöminkin vaatetus; lisäksi armeijan elättäminen näissä köyhissä, suureksi osaksi väestönsä menettäneissä ja hävitetyissä seuduissa tuotti erinomaisen suuria vaikeuksia. Kun veto- ja kantojuhtia puuttui, olivat sotatarpeet ja muona lähetettävät tähän autioon, tiettömään vuorimaahan tunkeutuville osmanilaisille sotamiehille ihmisvoimin kannettuna monen päivämarssin päähän. Naiset ja lapset saivat tästä laihaa ansiota, mutta menettivät usein henkensäkin.
Paremmalla kannalla olivat olot tähän aikaan Irakissa. Siellä eivät englantilaiset olleet vielä saaneet selkäpuolen yhteyksiään niin järjestykseen, että he jo silloin olisivat voineet ryhtyä Kut-el-Amaran tappiota kostamaan. Me emme vähääkään epäilleet, että he eivät kostaisi. Riittäisikö Irakissa oleva turkkilainen sotavoima menestyksellisesti vastustamaan englantilaisten hyökkäystä, sitä emme kyenneet päättämään. Huolimatta osmanien ylimmän armeijanjohdon kovin toivehikkaasta käsityksestä kehoitimme vahvistamaan sikäläisiä joukkoja. Valitettavasti Turkki kuitenkin valtiollisten ja panislamilaisten syitten houkuttelemana lähetti Persiaan kokonaisen armeijaosaston.
Aasian kolmas, Etelä-Palestinan sotanäyttämö antoi aihetta välittömään huoleen. Turkin toinen Suezin kanavaa kohti suunnattu sotatoimi oli elokuun alussa 1916 mennyt myttyyn keskellä Sinain niemimaan pohjoisosaa. Turkkilaiset joukot oli sitten vähitellen tungettu pois tältä alueelta ja ne olivat nykyään Palestinan eteläosassa Gazan seuduilla. Hyökättäisiinkö niiden kimppuun täälläkin ja milloin, näytti riippuvan vain siitä, milloin englantilaiset saisivat valmiiksi rautatiensä Egyptistä joukkojensa selkäpuolelle.
Palestinaa täten uhkaava hyökkäys näytti olevan Turkin sotilaalliselle ja valtiolliselle olemassaololle paljon tärkeämpi kuin hyökkäys syrjäistä Mesopotamiaa vastaan. Oli pakko otaksua, että Jerusalemin menetys — kokonaan lukuun ottamatta sitä, että se luultavasti tuottaisi koko Etelä-Arabian menetyksen — olisi Turkin nykyiselle politiikalle kuormituskoetus, jota se ei kestäisi.
Valitettavasti eivät osmanien sodankäynnin toimintaedellytykset olleet Etelä-Syyriassa paljoakaan paremmat kuin Mesopotamiassa. Kummassakin maassa turkkilaisten aivan toisin kuin heidän vastustajainsa, oli voitettava niin suunnattomia vaikeuksia selkäpuolen yhteyksiinsä nähden, että heidän mieslukunsa tuntuva lisäys yli nykyisen määrän olisi tuottanut kaikille nälän, jopa janonkin hädän. Syyriassakin olivat muonitusolot ajoittain toivottomat. Huonojen satojen ja vastuunalaisten viranomaisten luontaisen ja tahallisen kykenemättömyyden lisäksi tuli se seikka, että arabialainen väestö kauttaaltaan oli vihamielistä.
Lukuisissa parasta tarkoittavissa esityksissä koetettiin minulle sodan kuluessa todistaa että oli välttämätöntä puolustaa Mesopotamiaa ja Syyriaa suuremmilla voimilla, jopa ryhtyä hyökkäykseenkin kummallakin taholla. Saksassa vallitsi laajoissa piireissä suuri mielenkiinto näitä sotanäyttämöltä kohtaan. Ilmeisestikin ajatukset pyrkivät harhailemaan, vaikkei sitä tunnustettu, Mesopotamiasta Persian ja Afganistanin kautta Intiaan, Syyriasta Egyptiin. Kartta kädessä uneksittiin hiljaisuudessa, että näitä maateitä päästäisiin meille niin vaarallisen brittiläisen maailmanvallan elinhermoon käsiksi. Ehkä nämä ajatukset useinkin olivat Napoleonin vanhain aatteiden jälleen elpymistä, vaikk'eivät asianomaiset kenties sitä huomanneet. Niiden toteuttamiseen meiltä kuitenkin puuttui moisten laajain sotatointen ensimmäinen edellytys, nimittäin tarpeeksi kuljetuskykyiset selkäyhteydet.
Itä- ja länsirintama vuoden 1916 loppuun.
Meidän nujertaessamme Romaniaa jatkoivat venäläiset Karpaateilla ja Galitsiassa herkeämättä hyökkäyksiään. Venäjän puolelta ei oltu aiottu välittömästi avustaa uutta liittolaista sen hyökätessä Siebenbürgeniin, mutta näitä romanialaisten yrityksiä oli kuitenkin helpotettava siten, että venäläiset hellittämättä jatkoivat tähänastista hyökkäilyään Galitsian rintamaa vastaan. Dobrudzassa venäläiset sitä vastoin auttoivat suoranaisesti romanialaisia, jopa alusta alkaen. Syyt siihen oli etsittävä yhtä paljon valtiolliselta kuin sotilaalliseltakin alalta; Venäjä luotti epäilemättä suuressa määrin Bulgarian armeijan venäläisystävällisiin taipumuksiin. Siitä syystä koettivatkin venäläiset upseerit ja joukot taisteluiden alkaessa Etelä-Dobrudzassa lähestyä bulgarialaisia ystävinä ja pettymys oli katkera, kun bulgarialaiset vastaukseksi ampuivat. Tämän lisäksi tuli, että Venäjä tosin saattoi ilman valtiollista kateutta nähdä että Romania saa haltuunsa Siebenbürgenin, mutta se ei voinut sallia, että uusi liittolainen yksinään nujertaisi Bulgarian ja sitten ehkä kääntyisi Konstantinopolia vastaan taikka ainakin avaisi sinne tien. Olihan Venäjä jo vuosisatoja pitänyt Turkin pääkaupungin valloittamista historiallisena ja uskonnollisena etuoikeutenaan.