Jääköön pohtimatta, oliko venäläisten viisasta jättää Siebenbürgenin sotatoimet romanialaisten yksinään hoidettaviksi ja olla antamatta niihin mitään välitöntä apua, edes jonkun verran venäläisiä ydinjoukkoja. Joka tapauksessa tässä arvosteltiin Romanian armeijan ja sen johdon toimikyky liian suureksi ja lähdettiin siitä väärästä mielipiteestä että venäläisten hyökkäykset olivat itärintamalla täydelleen kiinnittäneet keskusvaltain joukot, jopa ne loppuunkin kuluttaneet.

Nämä hyökkäykset eivät tosin saavuttaneet täydelleen tarkoitustaan, mutta ne saattoivat meidät kuitenkin moneen kertaan arveluttavaan pulaan. Asema oli toisinaan niin arveluttava, että meidän täytyi pelätä puolustuksemme työntymistä alas Karpaattien harjanteilta. Niiden säilyttäminen taas oli ehto rintamaansijoituksemme suoritukselle ja ensimmäisille sotatoimillemme uutta vihollista vastaan. Galitsiassakin meidän täytyi kaikin keinoin pidättää venäläistä. Yleisasemaamme nähden ei tosin joidenkin sikäläisten alueitten luovutuksella itsessään olisi ollut sotilaallista merkitystä, elleivät Galitsian asemaimme takana olisi olleet öljykentät, jotka olivat meille niin suuriarvoiset, jopa sodankäynnille välttämättömätkin. Tuon tuostakin täytyi näistä syistä Romaniaa vastaan aiottuja joukkoja siirtää järkkyville rintaman osille.

Vaikka pulista aina lopulta selviydyttiinkin ja sotaretkemme Romaniaa vastaan saatettiin onnelliseen loppuun, ei kuitenkaan voida väittää, että venäläisten huojennushyökkäysten suuri tarkoitus kokonaan olisi jäänyt saavuttamatta. Syy Romanian kukistumiseen ei todellakaan ollut sen liittolaisten. Entente päinvastoin teki kaikki, mitä asema ja voimat sallivat sen tehdä, eikä suinkaan vain välittömässä yhteistoimessa Romanian armeijan kanssa, vaan välillisestikin, Sarrailin hyökkäyksen avulla, italialaisten avulla Isonzolla ja vihdoin myös jatkamalla lännessä englantilais-ranskalaisia hyökkäyksiä.

Olimme alun pitäen ottaneet lukuun, kuten jo aikaisemmin huomautin, että vastustaja Romanian sotaan yhtyessä kaikella tarmolla, englantilaisella sitkeydellä ja ranskalaisella vauhdilla jatkaisi hyökkäyksiään länsirintamaammekin vastaan. Niin kävikin. Vaikutuksemme johtajina näihin taisteluihin oli yksinkertainen. Huojennushyökkäystä emme riittäväin voimain puutteessa voineet ajatella Verdunin enempää kuin Sommenkaan luona, niin suuresti kuin se olisikin vastannut minun omaa haluani. Vähän sen jälkeen kuin olin tullut ylimmäksi armeijanjohtajaksi, täytyi minun yleistilanteen vuoksi esittää Hänen Majesteettinsa Keisarin hyväksyttäväksi käsky, että hyökkäyksestämme Verduniä vastaan luovuttaisiin. Sikäläiset taistelut kuluttivat voimiamme kuin avoin haava. Selvään saattoi nyt myöskin nähdä, että yritys oli joka suhteessa käynyt toivottomaksi ja että sen jatkaminen maksoi meille paljon suurempia tappioita, kuin me saatoimme viholliselle tuottaa. Etumaisimmat asemamme olivat joka puolelta vastustajan ylivoimaisen tykistön sivustatulen alaisina; yhteydet taistelulinjan kanssa olivat tavattoman vaikeat. Taistelukenttä oli todellinen helvetti ja semmoisena joukkojemme kesken kerrassaan surullisen kuuluisaksi tullut. Luodessani nyt silmäyksen taaksepäin sanon arvelematta, että meidän nimenomaan sotilaallisista syistä olisi ollut viisainta parantaa Verdunin edustalla taistelusuhteita ei ainoastaan siten, että lopetimme hyökkäyksen, vaan myös vapaaehtoisesti luovuttamalla suuria osia valloitetusta alueesta. Syksyllä 1916 en kuitenkaan luullut olevan siihen syytä. Suuret määrät parasta taisteluvoimaamme oli uhrattu tähän yritykseen; kotimaata oli siihen saakka pidetty siinä uskossa, että hyökkäys lopulta päättyy kunniakkaasti. Liian helposti olisi nyt voinut päästä valtaan semmoinen käsitys, että kaikki uhrit olivat menneet hukkaan. Tätä tahdoin välttää kotimaassa vallitsevan mielialan vuoksi, se kun muutoinkin oli erittäin jännittynyt.

Toivomme, että kun keskeytämme Verdunin luona hyökkäyksemme, vastustajammekin siellä siirtyy pelkkään asemasotaan, ei toteutunut. Lokakuun lopulla ranskalaiset tekivät Maasin itärannalla suuresti suunnitellun ja rohkeasti toteutetun vastahyökkäyksen ja mursivat linjamme. Menetimme Douaumontin eikä meillä enää ollut voimia valloittaa takaisin tämän saksalaisen sankariuden kunnia-asemaa.

Ranskalaisten johtaja oli tässä vastahyökkäyksessä luopunut siihen saakka vallinneesta tavasta, että hyökkäystä valmistettiin päiviä ja viikkojakin kestävällä tykkitulella. Hyökkäystään hän valmisti vain lyhyen ajan lisäämällä tykistönsä ja miinanheittäjäinsä ampumanopeutta välineiden ja niiden käyttäjäin toimikyvyn äärimmäisiin rajoihin saakka ja kävi sitten oikopäätä hyökkäykseen puolustajia vastaan, jotka olivat ruumiillisesti ja sielullisesti kuin masennuksesta herpautuneet. Olimme tosin jo pitkäin kestotaisteluiden yhteydessä oppineet tuntemaan tämänkin laadun vihollisen hyökkäysvalmisteluita, mutta suuren hyökkäystoimen aloittajana se oli meille uusi ja ehkä sen juuri oli tätä kiittäminen siitä, että se kieltämättä saavutti suuren menestyksen. Joka tapauksessa vihollinen tällä kertaa voitti meidät meidän omalla tähänastisella hyökkäysmenetelmällämme. Saatoimme vain toivoa, ettei vihollinen seuraavana vuotena toistaisi sitä yhtä hyvällä menestyksellä vielä suuremmassa mitassa.

Vasta joulukuussa sammuivat Verdunin taistelut. Sommenkin taistelu oli elokuun lopusta molemmin puolin saanut suunnattoman katkeran, puhtaasti rintamakohtaisen kamppailun luonteen. Ylimmän armeijanjohdon tehtävänä täytyi vain olla hankkia armeijoille riittävästi voimia, jotta ne kestäisivät.

Tämänkaltaisia taisteluita alettiin meillä nimittää "ainestaisteluiksi". Hyökkääjän kannalta niitä myös voitaisiin sanoa "junttataktiikaksi", niiden johtamisessa kun ei ollut mitään korkeampaa lentoa. Taistelun mekaaniset ja aineelliset apukeinot työnnettiin etualalle, kun taas henkinen johto jäi liian paljon taka-alalle.

Se, ettei läntisien vastustajiemme vuosien 1915 ja 1917 välisissä taisteluissa onnistunut saavuttaa ratkaisevaa sotatulosta, johtui pääasiallisesti sikäläisen johdon eräänlaisesta yksipuolisuudesta. Viholliselta ei tosiaankaan puuttunut lukumäärän ylivoimaa joukkoihin, sotavälineihin sekä ampumatarpeihin nähden; eikä voida väittää sitäkään, ettei vastustajain joukkojen laatu olisi vastannut toimeliaamman ja aaterikkaamman johdon vaatimuksia. Sitä paitsi oli vastustajillamme lännessä tarjolla pitkälle kehittyneen rautatie- ja viertotieverkon ja kaikenlaisten kulkuneuvojen määrän vuoksi vapaa tilaisuus paljon suurempaan sotatoimijoustavuuteen. Tätä kaikkea ei vihollisen johto kuitenkaan täydelleen käyttänyt. Vastarintamme pitkä kestävyys johtui sen vuoksi monen muun syyn ohella siitä, että vihollisen suunnitelmat versoivat jollain tavalla hedelmättömästä maaperästä. Suunnattomat olivat siitä huolimatta vaatimukset, joita sikäläisillä taistelutantereilla oli asetettava armeijanjohdoillemme ja joukoillemme.

Syyskuun alussa kävin ensimmäisen kenraalimajoitusmestarini kanssa länsirintamalla. Meidän täytyi perehtyä niin pian kuin suinkin sikäläisiin taisteluoloihin voidaksemme puuttua asioihin todella auttavasti. Hänen Keisarillinen ja Kuninkaallinen Korkeutensa Saksan kruununprinssi liittyi meihin matkalla ja osoitti minulle Montmedyssä sen kunnian, että asetti asemasillalle rynnäkkökomppanian. Tämä vastaanotto oli täydelleen korkean herran ritarillisen mielenlaadun mukainen. Tästä lähtien olin usein hänet tapaava. Hänen raikas, avoin olemuksensa ja terve sotilaallinen arvostelunsa ovat aina täyttäneet minut ilolla ja luottamuksella. Cambraissa ojensin Hänen Majesteettinsa Keisarin käskystä kahdelle toiselle koetellulle armeijanjohtajalle, Bayerin ja Württembergin kruununperillisille heille annetut preussilaiset sotamarsalkan sauvat, jonka jälkeen minulla oli länsirintaman yleisesikunnan päälliköiden kanssa jotenkin pitkä keskustelu. Heidän lausunnoistaan ilmeni, että nopea ja tarmokas toiminta oli mitä tärkeintä, jotta peloittava heikommuutemme lentäjiin, aseihin ja ammuksiin nähden saataisiin jonkun verran korvatuksi. Kenraali Ludendorffin rautainen työkyky voitti tämän vakavan pulan. Ilokseni kuulin myöhemmin rintamaupseereilta, että Cambrain keskustelun tulokset piankin alkoivat tuntua joukoissa. Länsiarmeijalle asetettujen vaatimusten suuruus astui tällä Ranskassa-käynnillä ensi kerran kerrassaan havainnollisesti silmäini eteen. Empimättä myönnän, että vasta silloin sain täyden käsityksen länsiarmeijan tähänastisista aikaansaannoksista. Kuinka epäkiitollinen oli johdon ja joukkojen tehtävä, kun pakollisessa yksinomaisessa puolustuksessa ei koskaan voitu saavuttaa näkyvää menestystä! Torjuntataistelun menestys ei vapauta puolustajaa, vaikka hän olisi voitollinenkin, ainaisesta rasittavasta painostuksesta, tekisi mieleni sanoa, taistelukentän kurjuuden näkemisestä. Sotamiesten täytyy tulla toimeen ilman sitä mahtavaa sielullista kohotusta, jonka menestyksellinen eteneminen herättää, kohotusta, joka on niin sanomattoman valtava, että ainoastaan se, joka on sen itse kokenut, voi käsittää sen koko suuruuden. Monen urheista sotamiehistämme ei ollut suotu koskaan tuntea tätä sotamiehen puhtainta onnea! He tuskin saivat muuta nähdä kuin ampumahautoja ja ammuskuoppia, joissa ja joiden ympärillä he viikko- ja kuukausimääriä taistelivat vastustajan kanssa. Mikä hermojenkulutus ja kuinka vähän hermoravintoa! Mitä velvollisuudentunteen lujuutta ja mitä epäitsekästä uhrautuvaisuutta tarvittiinkaan, kun oli vuosikausia kestettävä tällaista ja hiljaisuudessa kärsittävä korkeamman sotaonnen puutetta! Tunnustan avoimesti, että nämä vaikutukset tunkeutuivat syvälle mieleeni. Saatoin nyt ymmärtää, kuinka kaikki, upseerit samoin kuin miehetkin, ikävöivät vapautusta moisista taisteluoloista, kuinka kaikki sydämet täytti se toivo, että nyt vihdoinkin näiden uuvuttavain taisteluitten jälkeen korkea hyökkäysliike länsirintamallakin virittäisi raikasta sotaista elämää.