Kauan tosin täytyi johtajaimme ja joukkojemme vielä odottaa tämän ikävänsä toteutumista! Monen parhaista, hyökkäysintoisimmista sotilaistamme täytyi vielä sitä ennen ruhjotuissa ampumahaudoissa vuodattaa sydänverensä!
Sommen taistelualue kävi hiljaisemmaksi vasta kun alkanut kostea vuodenaika liotti maan pohjattomaksi. Miljoonat ammuskuopat täyttyivät vedellä ja muuttuivat kalmistoiksi. Voitonilosta ei kummallakaan taistelevalla puolella ollut puhetta. Kaikkia painosti tämän taistelutantereen kamala taakka. Autiudessaan ja kaameudessaan se näytti vievän voiton Verduninkin taistelukentästä.
SUHTEENI VALTIOLLISIIN KYSYMYKSIIN.
Ulkopolitiikka.
Olen aina tuntenut tarvetta harrastaa isänmaani rikkaan historiallisen menneisyyden tuntemista. Sen suurten poikain elämäkerrat ovat olleet minulle kuin hartauskirjoja. En missään elämäni vaiheessa, en sodassakaan ole tahtonut olla tämänkaltaista opinlähdettä ja sisäistä ylennystä vailla. Ja kuitenkin voitaisiin minua täydellä syyllä pitää epäpoliittisena luonteena. Nykypolitiikan alalla toimiminen on ollut taipumuksieni vastaista. Ehkä haluni valtiolliseen arvosteluun on ollut siksi liian heikko ja sotilasvaistoni toisaalta ehkä liian voimallisesti kehittynyt. Viimemainitusta syystä johtuneekin vastenmielisyyteni kaikkea diplomaattista työtä kohtaan. Sanottakoon tätä vastenmielisyyttä ennakkoluuloksi tai ymmärtämyksen puutteeksi, tätä tosiasiaa en olisi kieltänyt siinäkään tapauksessa, ettei minun olisi tarvinnut sodan kuluessa sitä niin usein ja niin kuuluvasti julki tuoda. Minusta on tuntunut, kuin diplomaatin toimi asettaisi meille saksalaisille olemuksemme vastaisia vaatimuksia. Tämä lienee pääsyitä ulkopoliittiseen heikkouteemme. Tämän täytyy ilmetä sitä tuntuvammin, kuta enemmän kauppamme ja teollisuutemme voimakas kehitys ynnä henkisten voimaimme tunkeutuminen isänmaamme rajain ulkopuolelle oli kehittämäisillään meidät maailmankansaksi. Sitä kätkettyä, levollista valtiollista voimatietoisuutta jota Englannin poliitikot osoittivat, en aina tavannut meikäläisissä.
Tarvetta ja taipumusta puuttua nykypoliittisiin kysymyksiin enempää kuin oli välttämättömän tarpeellista, en tuntenut ollessani idässä korkeammissa johtajatoimissa enkä senkään jälkeen, kun minut oli kutsuttu toimivan armeijan yleisesikunnan päällikön tehtävään. Liittosodassa, jossa on ratkaistava niin sanomattoman paljon ja monenlaisia sodankäyntiin vaikuttavia kysymyksiä, pidin sodanjohdon täydellistä pidättämistä politiikasta kuitenkin mahdottomana. Siitä huolimatta oli mielestäni meihinkin nähden täydelleen tervettä asiaintilaa edustava Bismarckin antama määritelmä sotilaallisen ja valtiollisen johdon keskinäisestä suhteesta. Moltkekin oli Bismarckin käsityksen kannalla lausuessaan: "Johtajan tulee sotatoimissaan ensi sijassa pitää silmällä sotilaallista menestystä. Hänen asiansa ei ole huolehtia, mitä politiikka hänen voitoillaan tai tappioillaan tekee, sillä niiden käyttäminen hyödyksi on yksinomaan valtiomiesten asia." Toiselta puolen ei omatuntoni kuitenkaan olisi jättänyt minua rauhaan, ellen olisi tuonut kuuluviin mielipiteitäni kaikissa niissä tapauksissa, milloin muiden pyrinnöt minun vakaumukseni mukaan johtivat meitä arveluttavalle tielle, ellen olisi vaatinut tointa, milloin luulin huomaavani toimettomuutta tai vastahakoisuutta toimeen ja ellen vihdoin olisi mahdollisimman jyrkästi tuonut esille mielipiteitäni nykyisyyteen ja tulevaisuuteen nähden, milloin valtiolliset toimenpiteet koskivat sodankäyntiä ja isänmaani vastaista sotilaallista turvallisuutta tai olisivat suorastaan voineet koitua niille vaaraksi.
Myönnettäneen, että olen oikeassa kun sanon, ettei politiikan ja sotatoimen rajoja ole koskaan mahdollista määritellä täysin selvästi. Molempain tulee jo rauhan aikana olla yhteistyössä, koska niiden toimialat ehdottomasti vaativat keskinäistä yksimielisyyttä. Sodassa, jossa ne tuhansin langoin punoutuvat toisiinsa, tulee niiden lakkaamatta kummaltakin puolen täydentää toisiaan. Määräyksillä ei tätä vaikeata suhdetta ole mahdollinen koskaan järjestää. Bismarckin täsmällisessä määritelmässä sulavat rajat toisiinsa. Näissä asioissa ei määrääjänä olekaan vain asiallinen aineisto, vaan myös sen ratkaisemiseksi työskenteleväin henkilöiden luonne.
Myönnän nimelläni ja vastuunalaisuudellani seisseeni hyvinkin monen valtiollisia asioita koskevan lausunnon takana silloinkin, kun ne olivat vain löyhässä yhteydessä asianomaisen hetken sotilaallisen aseman kanssa. En tässä suhteessa ollut kehenkään nähden tungetteleva. Jos kuitenkin joku tahtoi kuulla mielipiteeni, jos tuli kysymys esiin, joka kaipasi saksalaiselta taholta ratkaisua ja lausuntoa, mutta ei sitä saanut, silloin ei minulla mielestäni ollut mitään syytä vaieta. Eräs lähimmistä poliittisista kysymyksistä, johon minun täytyi käydä käsiksi vähän sen jälkeen kun olin tullut ylimmäksi armeijanjohtajaksi, koski Puolan tulevaisuutta. Siihen suureen merkitykseen nähden joka tällä kysymyksellä sodan aikana oli ja on sen jälkeenkin, lienee paikallaan, että teen selkoa sen vaiheista.
En ole koskaan ennen tuntenut henkilökohtaista vastenmielisyyttä Puolan kansaa kohtaan; toiselta puolen minun olisi täytynyt olla kokonaan vailla isänmaallista vaistoa, kaikkea historiallisen kehityksen tuntemusta, ellen olisi oivaltanut, kuinka suuria vaaroja Puolan itsenäisyyden palauttaminen isänmaalleni tuottaisi. En ollut vähääkään epätietoinen siitä, ettemme Puolalta milloinkaan voisi odottaa kiitoksen hiventäkään siitä, että olemme sen miekallamme ja verellämme vapauttaneet venäläisen ruoskasta, yhtä vähän kuin siitäkään, mitä olemme tehneet preussiläis-puolalaisen kansanaineksemme hyväksi. Kiitollisuudenvelka, jos sitä yleensä politiikassa ensinkään tunnustetaan, ei olisi koskaan estänyt jälleen syntynyttä, vapaata Puolaa pitämästä meidän raja-alueitamme irredentana. Miltä kannalta Puolan probleemia yritettiinkin ratkaista, aina täytyi Preussin ja Saksan joutua vahingolle, se kun sai maksaa puolalaisen laskun. Itävalta-Unkarin valtionjohto ei sitä vastoin näyttänyt vapaan, yhdistetyn Puolan luomisessa pelkäävän mitään vaaraa omalle valtiolaitokselleen. Sekä Wienissä että Budapestissä vaikutusvaltaiset piirit päinvastoin pitivät mahdollisena katolilaisen Puolan kytkemistä pysyvästi kaksoismonarkiaan. Puolan jyrkästi saksalaisvastaisen kannan vuoksi oli tällainen itävaltalainen politiikka meille kovin vaarallinen. Ei voinut jäädä huomaamatta, että liittomme lujuus vastaisuudessa tämän johdosta joutuisi ajan pitkään sietämättömään jännityskokeeseen. Kun ylimmän armeijanjohdon tuli huolehtia tulevasta sotilaallisesta asemastamme itärajalla, ei se saanut millään ehdolla unohtaa tätä valtiollista näkökohtaa.
Kaikista näistä valtiollisista ja sotilaallisista syistä olisi minun mielestäni Saksan tullut oppia, että sen tuli puuttua niin vähän kuin suinkin Puolan kysymykseen taikka ainakin käsitellä sitä viivytellen, kuten semmoisissa tapauksissa tehdään. Mutta valitettavasti ei Saksan puolelta tehty näin. Syyt, miksi luovuimme asiain vaatimasta varovaisuudesta, ovat minulle tuntemattomat. Saksan ja Itävalta-Unkarin valtakunnanjohtojen välillä oli nimittäin elokuun puolivälissä 1916 tehty Wienissä sopimus, jonka mukaan Puola niin pian kuin suinkin julkisesti tunnustettaisiin itsenäiseksi kuningaskunnaksi, perinnölliseksi monarkiaksi, jossa on perustuslaillinen hallitusmuoto. Tämä sopimus oli koetettu tehdä Saksalle maukkaammaksi molempain sopijain keskinäisen sitoumuksen avulla, etteivät ne ennen Puolaan kuuluneista maistaan luovuttaisi mitään osia Puolan uuteen valtakuntaan ja että Saksalle luvattaisiin Puolan tulevan yhteisarmeijan ylijohto. Kumpaakin myönnytystä pidin utopiana.