Tämän julkisen myönnytyksen johdosta olisivat valtiolliset olot itärintamamme selkäpuolella täydelleen muuttuneet. Edeltäjäni oli sen vuoksi täydellä syyllä heti asettunut tätä julistusta vastaan. Hänen Majesteettinsa Keisari ratkaisi asian kenraali von Falkenhaynin mielen mukaan. Jokaiselle, joka tunsi Tonavan monarkiassa vallitsevat olot, oli kuitenkin selvää, ettei Wienissä tehty sopimus pysyisi salassa. Tosin sitä vielä voitiin virallisesti vähän aikaa pidättää, mutta olemattomaksi sitä ei enää voitu tehdä. Jo ennen elokuun loppua oli se todellisuudessa yleisesti tunnettu. Ylimpään armeijanjohtoon ryhtyessäni oli minulla siis edessäni valmis tosiasia. Vähän myöhemmin vaati Varsovan kenraalikuvernööri, joka ei viranomaisena ollut minun alaiseni, valtakunnanjohdoltamme julistusta Puolan kuningaskunnan luomisesta; sitä ei muka voinut lykätä tuonnemmaksi. Hänen mielestään oli valittavana joko rettelöiden syntyminen maassa, taikka se varma toivo, että sotavoimamme vahvistukseksi saisimme puolalaisia joukkoja; näitä olisi keväällä 1917 5 vapaaehtoisista muodostettua, täysin harjoitettua divisionaa, yleisen asevelvollisuuden voimaan saattamisen jälkeen taas 1 miljoona miestä. Niin vähän suotuisan mielipiteen kuin olinkin vuosina 1914-15 muodostanut puolalaisen rahvaan suostuvaisuudesta sotaan Venäjää vastaan, arvelin kuitenkin, että Varsovan kenraalikuvernööri tietänee asian paremmin. Hän oli vuodesta 1915 ollut näkemässä valloitetun maan sisäisiä valtiollisia oloja ja oli vakuutettu siitä, että papisto kannattaisi meitä tehokkaasti väen värväyksessä. Kuinka olisin sota-asemamme silloisella kannalla voinut ottaa vastuulleni tämän varmana luvatun avun hylkäämisen? Mutta jos päätin sitä kannattaa, niin ei ollut varaa hukata aikaa; seuraavain kevättaistelujen alkuun oli siinä tapauksessa saatava todella harjoitettuja joukkoja etumaiselle linjalle. Selvittäköön sitten rauhan jälkeen voitokas Saksa nyt esiin otetun puolalaiskysymyksen. Mutta me kohtasimmekin nyt, niin yllättävää kuin se minulle olikin, vastarintaa valtakunnanjohdon taholta. Se luuli tähän aikaan keksineensä suhteita, miten saada Venäjän kanssa aikaan erikoisrauha, ja piti arveluttavana turmella alulle pannut toimet tsaarin silmissä Puolan itsenäisyyttä koskevalla julistuksella. Valtiolliset ja sotilaalliset näkökohdat joutuivat siis ristiriitaan.
Koko asia päättyi loppujen lopuksi niin, että toiveet erikoisrauhasta Venäjän kanssa menivät myttyyn, manifesti marraskuun ensi päivinä sittenkin julaistiin ja sen jälkeen alkanut puolalaisten vapaaehtoisten värväys jäi kerrassaan tuloksettomaksi. Katolilainen papisto ei suinkaan kannattanut värväyskehoitustamme, jota ruvettiin julkisesti vastustamaan.
Heti manifestin julkaisun jälkeen tuli näkyviin Itävallan ja Saksan etujen ristiriita Puolan kysymyksessä. Liittolaisemme pyrkivät yhä julkisemmin saamaan Kongressi-Puolan liitetyksi Galitsiaan Itävallan hallitsevan vaikutuksen alaisena. Näiden pyrintöjen vuoksi pidin velvollisuutenani vaatia ainakin itärajamme asianmukaista parannusta puhtaasti sotilaallisten näkökohtain perustuksella, ellei valtakunnan johtomme saanut kokonaan Itävalta-Unkarin pyyteitä raukeamaan. Oikeastaanhan vain sodan loppupäätös saattoi ratkaista kaikki nämä kysymykset. Valitin sen vuoksi suuresti, että ne kesken sotaa niin ylen runsaassa määrin kuluttivat aikaamme. Muutoin tulee minun tehostaa sitä, etteivät valtiollisella alalla liittolaistemme kanssa syntyneet hankaukset milloinkaan vähimmälläkään tavalla vaikuttaneet meidän välisiin sotilaallisiin suhteisiimme.
Samanlainen merkitys kuin Puolalla oli meidän ja Itävalta-Unkarin välisissä suhteissa, oli Dobrudzalla valtiollisissa ja sotilaallisissa keskusteluissamme Bulgarian kanssa. Dobrudzan asiassa oli viime sijassa kysymys siitä, saisiko Bulgaria vastaisuudessa tuossa maassa rajattomat valtaoikeudet ja samalla myös käsiinsä Cernavodan—Constanzan radan. Jos niin kävi, sai se samalla haltuunsa Keski-Euroopan ja läheisen idän välisistä yhteyksistä viimeisen ja itäradan jälkeen tärkeimmän. Bulgaria tietysti käsitti kuinka edullinen tilaisuus oli sodan aikana kiristää meiltä tähän suuntaan myönnytyksiä. Toiselta puolen pyysi Turkki lähimpänä asianosaisena meiltä poliittista kannatusta näitä Bulgarian aikeita vastaan. Me annoimme sille tätä tukea. Täten syntyi poliittinen piensota sotilaallisen tekosyyn varjolla ja sitä kesti lähes vuoden päivät. Sen vaiheet olivat lyhyesti mainittuina seuraavat:
Meidän ja Bulgarian välisessä liittosopimuksessa luvattiin liittolaisillemme siinä tapauksessa, että Romania yhtyisi sotaan, se osa Etelä-Dobrudzaa, jonka Bulgaria vuonna 1912 oli menettänyt, ynnä sikäläisen rajan parannus, sitä vastoin ei sanallakaan mainittu koko tämän romanialaisen maakunnan antamisesta Bulgarialle. Tämän sopimuksen nojalla olimme me, Romanian sotaretken pääpiirteissään päätyttyä, paikalla luovuttaneet Etelä-Dobrudzan entiset bulgarialaiset osat Bulgarian hallituksen hallintoon, Keski-Dobrudzaan sitä vastoin kaikkien liittolaistemme suostumuksella järjestäneet saksalaisen hallinnon. Erikoisen välipuheen mukaisesti se taloudellisella alalla toimi melkein kokonaan Bulgarian hyväksi. Pohjois-Dobrudza luovutettiin siellä olevalle Bulgarian 3:nnelle armeijalle toimialueeksi. Ulkonaiset olot näyttivät tulleen täysin tyydyttävästi ratkaistuiksi. Tyytyväisyyttä ei kuitenkaan kestänyt kauan.
Taisteluhansikkaan meille heitti Bulgarian pääministeri. Jo ennen Romanian-sodan päättymistä hän innosti maansa poliitikkoja ajatukseen, että koko Dobrudzan tuli joutua Bulgarialle, ja väitti näihin pyrintöihin kohdistuvan vastustuksen olevan lähtöisin Saksan ylimmästä armeijanjohdosta. Siitä syntyi meitä vastaan ankara valtiollinen liike. Kuningas Ferdinand ei alussa kannattanut hallituksensa pyrkimyksiä. Sitten hänen kuitenkin oli mielestään myönnyttävä syntyneen kiihtymyksen painosta. Bulgarian ylin armeijanjohto ei sekään alussa tahtonut asiaan sekaantua. Se aavisti arvatenkin, mikä vaara koituisi, jos sen armeijan entisestäänkin voimallisiin ristiriitaisiin valtiollisiin virtauksiin heitettäisiin uusi levottomuuden aihe. Mutta pian ei kenraali Zekovkaan enää vastustanut pääministerinsä vaatimusta. Vireille pantu liike kasvoi Bulgarian hallitukselle ylivoimaiseksi, ja yleinen poliittinen ajojahti Saksan ylintä armeijanjohtoa vastaan alkoi. Pääasiassa sitä johtivat vastuuttomat yllyttäjät, jotka eivät vähääkään ottaneet lukuun aseveljeyssuhdetta. Jos itsepäisyyttä, jolla Bulgarian piirit pitivät kiinni tästä saaliinhimoisesta päämäärästä, olisi sovellettu sodankäyntiin, olisivat yleiset päämäärät enemmän hyötyneet.
Liittosopimuksiimme sisältyi eräs vahingollinen puoli, ja sen seuraukset tulivat nyt näkyviin. Aseliittoa tehdessämme olimme aikoinaan antaneet Bulgarialle mitä pisimmälle meneviä vakuutuksia maan laajennukseen ja sen kansanheimojen yhdistämiseen nähden, vakuutuksia, joiden täyttäminen edellytti täydellisen voiton saavuttamista. Mutta Bulgaria ei tyytynyt vielä näihinkään vakuutuksiin. Se lisäsi yhä vaatimuksiaan ottamatta vähääkään lukuun, kykenisikö tämä näihin saakka pieni valtiolaitos myöhemmin valtiollisesti ja taloudellisesti hallitsemaan moisia laajennuksia.
Näihin pyyteihin sisältyi kuitenkin meille välitön sotilaallinenkin vaara. Olen jo ennen viitannut siihen, kuinka suuria sotilaallisia etuja siitä olisi ollut, jos syksyllä 1916 olisimme voineet Makedonian rintaman läntisellä siivellä siirtää puolustuksen taapäin aina Prilepin seudulle saakka. Meidän paljas viittauksemmekin tähän suuntaan riitti Bulgarian kaikissa valtiollisissa piireissä herättämään ilmeisestikin vakavia epäilyksiä. Paikalla pelättiin menetettävän valtiolliset oikeudet sotilaallisesti luovutettuihin alueihin, mieluummin saatettiin kokonainen armeija vaaraan kuin uskallettiin muka ottaa oman maan edessä vastuulle "Ochridan, muinaisbulgarialaisen kaupungin" luovutus. Saamme myöhemmin nähdä, mihin laajat myönnytyksemme Bulgarialle vielä johtivat meidät.
Kaikkien näiden lukemattomien valtiollisten kysymysten ja vastakysymysten heilunta edestakaisin tuotti minulle vain tyytymättömyyden hetkiä ja vahvisti melkoisesti vastenmielisyyttäni politiikkaa vastaan.
Turkin kanssa tekemämme liittosopimus oli sisällykseltään oleellisesti toinen kuin Bulgarian kanssa tehty. Turkin hallitukselle olimme ennen sotaa vain sitoutuneet säilyttämään maa-alueen ennallaan. Molempien ensimmäisten sotavuosien kuluessa osmani tosin kyllä oli menettänyt melkoisia osia Aasian-puoleisista raja-alueistaan. Liittovelvollisuutemme olivat sen johdosta ylenmäärin rasittuneet. Ei näyttänyt mahdottomalta, että näillä tukalilla oloilla voisi olla arveluttava vastavaikutus koko sodan johtoon. Turkin hallitus saattoi tässä suhteessa asettaa vaatimuksia, joita valtiollisista syistä emme ehkä olisi voineet jättää huomioon ottamatta. Tähän nähden oli Enver pashan korkea käsitys yhteisestä sodankäynnistämme ja sen ratkaisevista näkökohdista meille mitä arvokkain. Muidenkin turkkilaisten vallanpitäjäin valtiollinen käsityskanta näytti toistaiseksi olevan meille takeena siitä, etteivät osmanien tähänastiset tappiot ylenmäärin rasittaisi sotatiliämme. Vakuutettiinhan meille, ettei Turkin hallitus rauhankeskustelujen alkaessa pitäisi erittäin jyrkästi kiinni liittomääräystemme sanamuodosta, vaan tyytyisi menetettyjen alueitten suuriin osiin nähden vain jonkinlaisen muodollisen yliherruuden tunnustamiseen, jos onnistuttaisiin löytämään muoto sen nykyisen hallituksen arvovallan säilyttämiselle.