Meidän politiikallemme ja sodanjohdollemme oli todella tärkeätä kannattaa silloista osmanista valtakunnanjohtoa; Enverin ja Talaat pashan sijalle ei olisi ollut helppo saada toisia miehiä, jotka olisivat olleet meille varmasti täysin uskolliset. Tämä ei tietysti saanut estää meitä Turkissa asettumasta vastustamaan valtiollisia virtauksia, jotka neliliiton yhteisen sodankäynnin kannalta katsottuna vaikuttivat häiritsevästi maan sotilaallisiin tehtäviin. Viittaan tähän nähden entisiin huomautuksiini panislamilaisesta liikkeestä. Se uhkasi pysyvästi johtaa Turkin sotilaallisesti väärään suuntaan. Venäjän luhistumisen jälkeen panislamilaisuus pyrki aluelaajennukseen Kaukasian suunnalla. Suunnittelipa se tämän lisäksi levittäytymistään Kaspian-meren takaisiinkin maihin ja eksyi lopulta Keski-Aasian avarille aloille siinä haaveellisessa toivossa, että se voi osmanien valtakuntaan liittää sikäläisetkin kulttuuri- ja uskontoryhmittymät.
Selvää oli, ettemme voineet antaa sotilaallista apuamme tämmöisille itämaalaisille unelmille, vaan että meidän päinvastoin täytyi vaatia palaamista näistä kauas harhailevista suunnitelmista nykyisen sodan todellisuuspohjalle. Valitettavasti eivät nämä ponnistuksemme onnistuneet.
Paljon vaikeampi kuin vaikutuksemme Turkin ulkopoliittisiin kysymyksiin oli luonnollisestikin vaikutuksemme tämän valtakunnan oloihin. Kuitenkaan emme voineet täydelleen välttää puuttumista tämmöisiinkin asioihin. Paitsi taloudellisten olojen alkuperäisyyttä antoivat siihen aihetta yleisinhimillisetkin tunteet.
Tämä osmanien sotaisen voiman odottamaton uudelleen viriäminen, entisen sankariuden uudelleen leimahtaminen tässä olemisen taistelussa valaisee samalla turkkilaisvallan synkintä puolta: tarkoitan sen esiintymistä alueensa armenialaisia aineksia vastaan. Armenian kysymys oli Turkin vaikeimpia pulmia. Se kosketteli sekä panturkkilaista että panislamilaista aatepiiriä. Tapa, jolla turkkilaiset kiihkoilijapiirit koettivat sen ratkaista, on sodan aikana ollut koko maailman huomion alaisena. On tahdottu asettaa meidät saksalaiset yhteyteen näiden julmain tapausten kanssa, joiden näyttämönä oli koko osmaninen valtakunta ja sodan lopulla armenialainen Trans-Kaukasiakin. Minä pidän sen vuoksi velvollisuutenani kosketella niitä tässä, eikä minulla totisesti olekaan syytä vaieten sivuuttaa meidän vaikutustamme. Empimättä koetimme suusanallisesti ja kirjallisesti vaikuttaa ehkäisevästi siihen villittyyn, hillittömään sodankäyntitapaan, joka idässä rotusodan ja uskonnollisen vihan johdosta oli perintätottumuksena. Tosin antoivatkin Turkin hallituksen johtavat viranomaiset meille lupauksia, mutta me emme kyenneet voittamaan passiivista vastarintaa, joka kohdistui meidän sekaantumistamme vastaan. Turkkilaiselta taholta esimerkiksi selitettiin, että Armenian asia oli kokonaan sisällinen asia ja oltiin kovin arkatuntoisia, kun me kosketimme sitä. Eivät upseerimmekaan, joita usein oli paikalla, aina voineet lieventää vihan ja koston ilmauksia. Eläimen herääminen ihmisessä elämästä ja kuolemasta taisteltaessa valtiollisen ja uskonnollisen vimman vallassa on mustimpia lukuja kaikkien aikain ja kansain historiassa.
Kansallisesti puolueettomain havainnontekijäin yksimieliset arvostelut kävivät siihen suuntaan, että molemmat riitapuolet, joiden sisimmät intohimot olivat valloilleen puhjenneet, pitivät keskinäisessä hävitystyössään toisiaan tasapainossa. Tämä olikin niiden siveellisten käsitysten mukaista, joille noiden alueiden kansain kesken yhä vielä vallitsevat taikka vasta hiljakkoin voimansa menettäneet verikoston lait antoivat jonkinlaisen pyhityksen. Vahinko, jonka tämä hävitystyö sai aikaan, on kerrassaan arvaamaton. Se ei tuntunut vain inhimillisellä ja valtiollisella, vaan taloudellisella ja sotilaallisellakin alalla. Kuinka paljon Turkin parhaita rintamajoukkoja sodan kuluessa tämän armenialaisia vastaan harjoitetun tuhopolitiikan seurauksista mitä kurjimmissa oloissa kuoli puutteeseen Kaukasian vuoristotalven ankaruudessa, siitä ei enää milloinkaan liene mahdollista saada selvää. Kunnon anatolialaisen sotilaan, osmanien valtakunnan ytimen traagillisuus sai tästä kaiken mahdollisen puutteen aiheuttamasta joukkokuolemasta uuden lisäluvun. — Lieneekö se viimeinen?
Rauhankysymys.
Kesken Romanian-sotaretken valmistuksia tuli minun käsitellä rauhankysymystäkin. Mikäli tiedän, oli Itävalta-Unkarin ulkoministeri paroni Burian pannut sen vireille. Niille, jotka tuntevat minut henkilönä ja mikä käsitys minulla on sodasta, ei minun tarvinne vakuuttaa, että kaikki inhimillinen myötätuntoni oli semmoisen yrityksen puolella. Muutoin otin tässä kysymyksessä myötävaikuttaessani huomioon vain keisarini ja isänmaani. Pidin tehtävänäni rauhan pyrkimystä käsiteltäessä ja sille ratkaisua etsittäessä huolehtia siitä, ettei armeija eikä kotimaa kärsisi mitään haittaa. Ylimmän armeijanjohdon tuli ottaa osaa rauhantarjouksemme sanamuodon laatimiseen. Tehtävä oli yhtä vaikea kuin kiittämätönkin, siinä kun tuli karttaa kaikkea, mikä näyttäisi heikkoudelta kotimaan ja ulkomaiden silmissä ja samalla välttää jyrkkiä lauseita. Olin itse näkemässä mikä syvä sisäinen velvollisuudentunto Jumalaa ja ihmisiä kohtaan ohjasi Korkeinta Sotaherraani, kun hän ryhtyi rauhanehdotusta ratkaisemaan; en luule, että hän piti tämän askeleen täydellistä myttyyn menemistä todenmukaisena. Minun luottamukseni sen onnistumiseen oli sitä vastoin alunpitäen koko pieni. Vastustajamme olivat aivan kilvan esittäneet pyyteitään, enkä luullut mahdolliseksi, että vihollishallituksista ainoakaan vapaaehtoisesti voisi peruuttaa tai todella peruuttaisi lupauksia, joita ne olivat antaneet toisilleen ja kansoilleen. Tämä mielipide ei kuitenkaan vähentänyt rehellistä tahtoani ottaa osaa tähän inhimillisyyden työhön.
Joulukuun 12:ntena sai meille vihamielinen maailma kuulla taipuvaisuutemme rauhaan. Vastustajain propaganda samoin kuin hallitusleiritkin sillä taholla vastasivat vain ilkkuvasti torjuen.
Meidän rauhanaloitettamme seurasi kintereillä Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain presidentin samansuuntainen yritys. Ylin armeijanjohto sai valtakunnan kanslerilta tiedon aloitteista, joita hän oli lähettänyt Yhdysvalloissa olevan lähettiläämme kautta. Omasta puolestani en pitänyt presidentti Wilsonia soveliaana puolueettomaksi välittäjäksi, sillä en voinut torjua tunnetta, että presidentti kallistui paljonkin vastustajaimme, ensi sijassa Englannin puolelle. Tämähän olikin kaiketi aivan luonnollinen seuraus hänen anglosaksilaisesta syntyperästään. Samoin kuin miljoonat maanmieheni en minäkään voinut pitää presidentti Wilsonin tähänastista esiintymistä puolueettomana, vaikka se ehkä ei ollutkaan ristiriidassa puolueettomuusmääräysten sanamuodon kanssa. Kaikissa kansainoikeuden rikkomista koskevissa asioissa presidentti osoitti Englantia kohtaan kaikkea mahdollista suvaitsevaisuutta. Hän piti hyvänään töykeimmänkin piittaamattomuuden. Sukellussota taas oli vain meidän vastatoimenpiteemme Englannin mielivaltaisuuksien johdosta, mutta sen suhteen Wilson osoitti mitä suurinta herkkätuntoisuutta ja turvautui paikalla sodanuhkauksiin. Saksa ilmoitti voivansa suostua Wilsonin aloitteen perusajatuksiin. Vastustajat antoivat Wilsonille tietoja vaatimustensa yksityiskohdista, jotka sisälsivät pääasiallisesti Saksan taloudellisen ja valtiollisen lannistamisen pysyvästi, Itävalta-Unkarin murskaamisen ja osmanisen valtiolaitoksen tuhoamisen. Jokaisessa, joka arvosteli maltillisesti silloista sotatilannetta, täytyi sen ajatuksen päästä vallalle, että vain se, joka on joutunut täydelleen häviölle, saattoi hyväksyä nämä vastustajain sodanpäämäärät, mutta ettei meillä ollut mitään syytä myöntää häviölle joutuneemme. Joka tapauksessa olisin silloiseen asemaan nähden pitänyt isänmaatani kohtaan rikoksena ja petoksena liittolaisiamme kohtaan, ellen olisi asettunut täydelleen kielteiselle kannalle näihin vihollisen vaatimuksiin nähden. Sodan silloinen asema oikeutti vakaumukseni ja omantuntoni mukaan ainoastaan rauhaan, joka vahvistaisi asemamme maailmassa niin, että olisimme turvatut vastaisuudessa sellaiselta valtiolliselta väkivallalta, kuin tämän sodan aiheuttanut väkivalta oli, ja että saattaisimme liittolaisillemmekin tarjota pysyvän vahvan tuen jokaista vaaraa vastaan. Millä valtiollisella ja maantieteellisellä pohjalla tämä päämäärä voitaisiin saavuttaa, oli minulle sotilaana toisarvoinen asia; pääasia oli, että se saavutettaisiin. En myöskään luullut tarpeelliseksi epäillä, että Saksan kansalla ja sen liittolaisilla olisi voimaa ase kädessä torjua vihollisten kuulumattomat vaatimukset, maksoi mitä tahansa. Kotimaamme asettuikin vihollisten vaatimuksia kohtaan kauttaaltaan torjuvalle kannalle. Eikä turkkilaisten enempää kuin bulgarialaistenkaan taholta tähän aikaan kehoitettu vähääkään myöntyväisyyteen. Itävalta-Unkarin luulin ehkä voivan voittaa heikkoudenkohtauksensa. Pääasia oli, että siellä pidettiin pysyvästi mielessä, minkä kohtalon nämä vaatimukset Tonavan monarkialle tuottaisivat, ja luovuttiin siitä harhaluulosta, että vihollisen kanssa oli mahdollinen keskustella oikeudenmukaisella perustalla. Olimme jo monta kertaa tulleet Itävalta-Unkariin nähden siihen kokemukseen, että se kykeni saamaan aikaan paljon enemmän kuin se itse luulikaan. Kun sikäläinen valtionjohto vain joutui ehdottoman pakon eteen, sai se kyllä suurempia aikaan. Näistä syistä oli mielestäni erehdys käyttää Itävalta-Unkariin vaikutettaessa paljaita lohdutuksen sanoja. Semmoiset sanat eivät anna voimaa, ne eivät vahvista luottamusta, ei päätöskykyä. Tämä pitää paikkansa valtiomiehiin samoin kuin sotilaihinkin nähden. Kaikki aikanaan, mutta kun kovalle ottaa, silloin voimakkaat vaatimukset vaatijan oman lujan tahdon tukemina paljon lujemmin ja ravakammin tempaavat heikontunutta pystyyn kuin lohdutuksen sanat ja viittaukset tuleviin parempiin aikoihin.
Tammikuun 10:ntenä annettua vihollisten selitystä sodan päämääristä, joka seurasi joulukuun 30:ntenä päivättyä ententen kieltävää vastausta, pidettiin tammikuun 22:sena annetussa presidentti Wilsonin tiedonannossa Yhdysvaltain senaatille vastoin meidän käsitystämme otollisempana perustana rauhan ponnistuksille kuin meidän diplomaattista noottiamme, jossa vain ilmoitettiin meidän periaatteellinen hyväksymisemme hänen toimelleen rauhan hyväksi. Tämä presidentin kanta järkytti vielä enemmän luottamustani hänen puolueettomuuteensa. Olisin antanut tunnustukseni tämän tiedonannon yleville ja osaksi kauniille inhimillisille aatteille, ellen olisi turhaan siitä hakenut sanoja, jotka olisivat torjuneet vastustajaimme yrityksen leimata meidät toisarvoisiksi ihmisiksi. Lause yhtyneen, riippumattoman ja itsenäisen Puolan perustamisesta niinikään arvelutti minua. Se näytti minusta olevan välittömästi tähdätty Itävaltaa ja meitä vastaan, se edellytti, että Tonavan monarkia luopuisi Galitsiasta ja viittasi siihen, että Saksakin menettäisi alueita tai ylivalta-oikeuksia. Kuinka saattoi näin ollen enää olla puhettakaan siitä, että Wilson oli puolueeton keskusvaltoja kohtaan? Tiedonanto oli meille paremminkin sodanjulistus kuin rauhan edistämistä. Jos luotimme presidentin politiikkaan, niin täytyi meidän joutua kaltevalle pinnalle, joka uhkasi lopulta viedä meidät koko valtiollisen, taloudellisen ja sotilaallisen asemamme hinnalla ostettuun rauhaan. Minusta ei näyttänyt mahdottomalta, että meidät ensimmäisen myöntyvän askeleen jälkeen vähitellen valtiollisesti painettaisiin yhä syvemmälle ja sitten lopulta pakotettaisiin sotilaalliseen antautumiseen.