Lokakuussa 1918 julaistuista tiedoista kävi ilmi, että presidentti Wilson heti senaatille osoittamansa, tammikuun 22:sena 1917 päivätyn tiedonannon jälkeen oli Washingtonissa olevalle Saksan lähettiläälle antanut ilmoituksen siitä, että hän oli halukas aloittamaan virallisen rauhan välityksen. Tieto tästä oli tullut Berliiniin tammikuun 28:ntena. Tästä meille näköjään sangen myötämielisestä Wilsonin teosta en ennen 1918 vuoden syksyä kuullut mitään. Olivatko tähän syynä erehdykset vaiko sarja epäsuotuisia asianhaaroja, sitä en tiedä vielä tänä päivänäkään. Minun käsitykseni mukaan ei sotaa Amerikan kanssa tammikuun lopulla 1917 enää ollut mahdollinen välttää. Wilson tiesi niihin aikoihin, että helmikuun 1 päivänä aioimme aloittaa rajattoman sukellussodan. Ei voi olla epäilystäkään siitä, että presidentti sai tiedon tämän samoin kuin muittenkin sähkösanomaimme sisällyksestä Englannilta, joka sieppasi ja luki tästä asiasta Washingtonissa olevalle Saksan lähettiläälle lähetetyn sähkösanoman. Tämä seikka antaa ilman muuta oikean leimansa tiedonannolle, joka tammikuun 22:sena lähetettiin senaatille, ja sen yhteydessä olevan rauhanvälityksen tarjoukselle. Onnettomuus teki tuloaan. Sitä ei sen vuoksi enää pidättänyt meidän tammikuun 29:ntenä antamamme selityskään, jossa lupasimme paikalla keskeyttää sukellussodan, jos presidentin onnistuisi ponnistuksillaan hankkia rauhankeskusteluille perustus.
1918 ja 1919 vuosien tapaukset näyttävät minusta täydelleen vahvistavan silloiset mielipiteeni, jotka ensimmäinen kenraalimajoitusmestari joka suhteessa hyväksyi.
Sisäpolitiikka.
Varsinaisessa palveluksessa ollessani olin pysynyt loitompana sisäpoliittisista päivänkysymyksistä. Lepoonkin siirryttyäni omistin niille huomiota vain hiljaisena syrjästäkatsojana. En voinut käsittää, kuinka eräillä tahoilla isänmaan yhteinen paras sai usein väistyä koko vähäpätöisten puolue-etujen tieltä, ja valtiollinen vakaumukseni viihtyi parhaiten sen puun varjossa, jonka juuret olivat syvällä suuren vanhan keisarimme aikakauden eetillis-poliittisessa maaperässä. Tämän ajan ja sen minun mielestäni ihmeteltävän suuruuden olin täydelleen ja kokonaan ihanteekseni omaksunut ja sen aatteista ja suuntaviivoista pidin kiinni. Nykyisen sota-ajan kokemukset eivät olleet omiaan tekemään minua kovinkaan lämpimäksi uudemman ajan muutoksia kohtaan. Voimallisesti rajoihinsa sulkeutunut valtio Bismarckin henkeen oli se maailma, jossa aatteineni mieluimmin liikuin. Kuri ja työ isänmaassa olivat minusta korkeampia kuin kosmopoliittiset haaveet. Enkä tunnustanut valtion kansalaiselle oikeuksia, ellei niiden vastapainona ollut samanarvoisia velvollisuuksiakin.
Sodassa ajattelin vain sotaa. Esteet, joita ilmestyi sodankäynnin tarmoa ehkäisemään, olivat sen käsityksen mukaan, joka minulla oli aseman vakavuudesta, säälittä poistettavat. Niin menettelivät vihollisemme ja me olisimme voineet heidän esimerkistään oppia. Valitettavasti emme niin tehneet, vaan annoimme kansainvälisen oikeamielisyyden harhakuvan eksyttää itsemme, sen sijaan että olisimme asettaneet oman valtiotunteemme ja oman valtiovoimamme taistelussa olemassaolomme puolesta kaiken muun yläpuolelle. Ylimmän armeijanjohdon täytyi sodan aikana käsitellä eräitä valtion sisäisiä tehtäviä, etenkin taloudelliseen alaan kuuluvia. Emme etsineet näitä tehtäviä, niitä päinvastoin vyöryi hartioillemme enemmän kuin olisin suonut. Armeijan ja kansantalouden läheiset suhteet tekivät meille mahdottomaksi erottaa kotimaata koskevia taloudellisia kysymyksiä sodankäynnistä samanlaisella rajaviivalla kuin sota-alueen ja kotimaan välillä kulkeva oli.
Suurta sotateollisuusohjelmaa, joka sai minusta nimensä, kannatin täydellä vastuulla sen sisällyksestä. Taistelevain joukkojemme tarpeet olivat joka tapauksessa hankittavat, se oli ainoa suuntaviiva, jonka annoin sen käsittelyssä määrätä. Kaikki muut perusteet olisivat tässä tapauksessa käsitykseni mukaan olleet rikos armeijaamme ja isänmaatamme vastaan. Meidän vaatimustemme numerot olivat tosin entisiin verraten kohonneet suunnattomiksi; olisiko niitä mahdollinen saavuttaa, sitä en voinut arvostella. Sodan jälkeen tätä ohjelmaa vastaan kohdistettiin syytös, että se muka oli epätoivon sanelema. Tämän lauseen keksijä erehtyi täydelleen siitä mielialasta, jonka vaikutuksen alaisena tämä ohjelma syntyi.
Siviiliasevelvollisuutta koskevan lain aikaansaamisessa olin kaikesta sydämestäni osallisena. Isänmaan hädässä tuli minun mielestäni kaikkien asekuntoisten miesten lisäksi kaikkien työkykyistenkin miesten, jopa naistenkin astua suuren asian palvelukseen, taikka oli heidät siihen velvoitettava. Luulin tämmöisen lain henkilöllisten voimain lisäksi herättävän siveellisiäkin, jotka saattaisimme heittää sodan vaakakuppiin. Lopullisessa muodossaan laki sai sitten kuitenkin oleellisesti toisen muodon ja tulos oli paljon vaatimattomampi kuin mitä minun mielessäni oli väikkynyt. Tämän pettymyksen johdosta melkein valitin sitä, ettemme olleet päämääräämme pyrkineet jo ennalta olemassa olevien lakiperusteitten nojalla, kuten toiselta taholta oli suunniteltu. Ajatus, että lain hyväksyminen muodostuisi koko Saksan kansan valtavaksi, tehoisaksi mielenosoitukseksi, oli saanut minut jättämään huomioon ottamatta vallitsevat sisäpoliittiset olot. Laista tuli lopulta tosi sisäpoliittisen kaupanteon mutta ei syvällisen isänmaallisen mielialan pohjalla. Ylintä armeijanjohtoa on moitittu siitä, että se "isänmaallisen siviiliasevelvollisuuden" lailla ja niin sanotun "Hindenburgin ohjelman" vaatimuksilla sai aikaan yhteiskunnallisessa samoin kuin rahallisessa ja taloudellisessakin suhteessa liian mullistavia toimenpiteitä, joiden kustannukset muka olisivat ilmeisesti johtaneet aina valtiolliseen kumoukseemme saakka, jopa kauemmaskin. Vastaisen, nykyisistä puoluevirtauksista vapaan tutkimuksen ratkaistavaksi on minun jätettävä, ovatko nämä syytökset oikeutettuja. Tahtoisin kuitenkin vielä viitata erääseen seikkaan: sodan varalle kouluutetun taloudellisen yleisesikunnan puute kävi taistelumme kuluessa erinomaisen tuntuvaksi. Kokemus osoitti, ettei sitä käynyt sodan aikana maasta polkeminen. Vaikka sotilaallinen ja, saanen sanoa, rahallinenkin liikekannalle-panomme olikin loistavasti järjestetty, kaivattiin kuitenkin taloudellista liikekannallepanoa. Se, mikä viimemainitussa suhteessa huomattiin välttämättömäksi ja myös oli suoritettava, voitti kaikki aikaisemmat käsitykset. Melkein täydellinen eristyksemme ulkomaisesta hankinnasta asetti meille sodan pituuden ynnä sotavälineiden ja ampumatarpeiden suunnattoman kulutuksen vuoksi aivan uusia tehtäviä, joita rauhan aikana tuskin ainoankaan ihmisen mielikuvitus oli nähnyt. Kaikissa esille tulleissa jättiläistehtävissä, jotka mitä läheisimmin koskivat samalla armeijaa ja kotimaata, osoittautui kaikkien valtionvirastojen luja yhteistyö ehdottomaksi vaatimukseksi, jos mieli saada koneisto vähänkään hankauksetta työskentelemään. Välttämätöntä olisi arvatenkin ollut yhteisen keskusviraston perustaminen, johon kaikki vaatimukset olisivat yhtyneet ja joka olisi jakanut kaikki työn tulokset. Vain semmoinen virasto olisi kyennyt tekemään taloudellisesti ja sotilaallisesti kaukonäköisiä päätöksiä. Sitä olisi ollut vapaassa hengessä johdettava kansantaloudellisten suuruuksien avulla, jotka olisivat kyenneet laajalla katseella käsittämään ratkaisujensa seuraukset. Semmoista virastoa kaivattiin. On tarpeetonta lähemmin selvitellä, että vain harvinaisen lahjakas äly ja harvinaisen järjestelykykyinen voima olisi moiseen tehtävään pystynyt. Vaikka kaikki nämä edellytykset olisikin täytetty, olisi vaikeita hankauksia sittenkin sattunut.
Vaikka pyrkimykseni olikin kaikin puolin karttaa sisäpoliittisissa asioissa sekaantumista puoluetaisteluun, puhumattakaan siitä, että olisin ryhtynyt toimittamaan jollekin puolueelle vetojuhdan virkaa, soin kuitenkin yleisluonteisille yhteiskunnallisille kysymyksille mielelläni kannatukseni. Etenkin tuli minun mielestäni sotilaskotiasiaa mitä lämpimimmin suosia. Hyväksyin varsinkin näiden harrastusten eetillisen puolen. Kauniimpaa ja tyydyttävämpää näköalaa en tiennyt kuin hyvin hoidettu viljelyspalsta ja sen takana tyytyväisten ihmisten koti. Kuinka moni rintamalla taistelevista urhoistamme lieneekään hiljaisina hetkinään tällaista toivonut ja kaihonnut! Toivoni on, että mahdollisimman monet uskollisista sotatovereistani kaikkien kärsimysten ja vaivain jälkeen saavat tätä onnea nauttia!
VALMISTUKSIA TULEVAN SOTAVUODEN VARALLE.
Tehtävämme.