Kun 1916 vuoden taisteluiden lopputulokset alkoivat jotenkin varmasti olla tiedossa, täytyi meidän päästä selville sodan jatkamisen edellytyksistä vuonna 1917. Siitä, mitä vastustajamme seuraavana vuonna tekisi, emme olleet epätietoiset. Meidän tuli varustautua siihen, että vihollinen tekisi uuden hyökkäyksen, heti kun sen valmistukset ja sää sallisivat. Arvata saattoi, että vihollisemme, edellisten vuosien kokemuksista viisastuneina, pyrkivät hyökkäämään yhtaikaa kaikilla rintamilla, jos soisimme heille siihen aikaa ja tilaisuutta.
Ei mikään voinut olla luonnollisempaa eikä paremmin meidän kaikkien toiveittemme ja tunteittemme mukaista, kuin että me ennätämme sotatoiminemme ennen tämän odotettavan yleishyökkäyksen alkamista, mullistamme siten vihollisen suunnitelmat ja näin heti alussa tempaamme aloitteen omiin käsiimme. Uskaltanen väittää, etten edellisinä sotavuosina ollut tässä suhteessa mitään laiminlyönyt, milloin minulla vain oli käytettävänä keinoja edes jonkin verran riittävästi. Mutta nyt emme saaneet antaa näiden toiveitten samentaa silmiämme näkemästä asemaa semmoisena, kuin se todella oli.
Ei ollut epäilystäkään siitä, että meidän ja vastustajaimme voimasuhteet vuoden 1916 lopulla olivat kehittyneet vielä epäedullisemmiksi meille kuin mitä ne jo vuoden alussa olivat. Romania oli liittynyt vihollisiimme ja raskaasta häviöstään huolimatta se oli pysynyt voimatekijänä, joka meidän täytyi edelleenkin ottaa lukuun. Sen armeija pääsi venäläisten rintaman taa suojaan ja sai aikaa uudelleen järjestyä ja tässä se saattoi runsaimmassa muodossa luottaa ententen myötävaikutukseen.
Meille oli kova onni, ettei armeijanjohtomme koko sodan aikana onnistunut pakottaa ainoatakaan edes pienemmistä vihollisistamme, Montenegroa lukuun ottamatta, pikapuoleen eroamaan vihollistemme joukosta. Niinpä vuonna 1914 Belgian armeija pääsi Antwerpenistä pakenemaan ja oli sitten kaiken aikaa vastassamme, joskin yleensä toimettomana, pakottaen meidät joka tapauksessa melkoiseen voimain kulutukseen. Serbian armeijaan nähden onnistuimme vuonna 1915 vain näennäisesti paremmin. Se oli päässyt kiertoliikkeestämme pakoon, vaikka tosin toivottomassa tilassa. Kesällä 1916 se kuitenkin ilmestyi uudelleen taisteluvoimaisena Makedonian sotanäyttämölle ja sai joukkojensa verestämiseksi lakkaamatta lisä- ja täyteväkeä kaikista mahdollisista maista, viimeksi etenkin Itävalta-Unkarin armeijasta karanneita slaavilaisiakin.
Kaikissa kolmessa tapauksessa, olipa kysymys Belgiasta, Serbiasta tai
Romaniasta, oli vihollisarmeijain kohtalo ollut hiuskarvan varassa.
Syyt niiden pääsyyn käsistämme saattoivat olla erilaiset, tulos oli
aina sama.
Tämmöiset tosiasiat johtavat hyvin helposti siihen, että myönnetään sattumalle sodassa suuri merkitys. Tällä tavalla sota kuitenkin ylevästä korkeudestaan painetaan alas onnenkaupaksi. Siltä sota ei koskaan ole minusta näyttänyt. Olen sen vaiheissa ja tuloksissa nähnyt silloinkin, kun viimemainitut ovat meitä vastaan kääntyneet, aina ja kaikkialla järkähtämättömän logiikan tylyn seurausten sarjan. Sillä, joka käy kimppuun ja voi sen tehdä, on menestys puolellaan; joka tämän laiminlyö tai jonka täytyy se laiminlyödä, häviää.
Sotavuoteen 1917 nähden saatoimme olla epätietoiset siitä, kohtaisiko päävaara meitä lännestä vaiko idästä. Paljaan lukumäärä-ylivoiman kannalta näytti itärintaman vaara olevan suurempi. Meidän täytyi otaksua, että venäläisten onnistuisi talvella 1916-17, samoin kuin edellisinäkin vuosina, korvata tappionsa ja saattaa armeijansa hyökkäyskykyiseksi. Emme saaneet minkäänlaisia tietoja, jotka olisivat kertoneet erikoisen huomattavista hajaannusilmiöistä Venäjän armeijassa. Kokemuksesta muutoin olin oppinut aina suhtautumaan mitä varovaisimmin tämmöisiin tietoihin, olivatpa ne peräisin mistä tahansa.
Venäläisten voiman vuoksi emme voineet huolettomina ajatella Itävalta-Unkarin armeijassa vallitsevia oloja. Meille tulleet tiedot eivät tahtoneet suoda sijaa sille luottamukselle, että Romanian-sotaretken onnellinen päätös ja verrattain edullinen, vaikka edelleenkin jännittynyt asema Italian rintamalla olisi tehnyt Itävalta-Unkarin joukkoihin riittävän rohkaisevan ja vahvistavan vaikutuksen. Meidän täytyi edelleenkin ottaa lukuun, että venäläisten hyökkäykset jälleen voisivat itävaltalaisten linjoissa saada aikaan murtumista. Oli sen vuoksi aivan mahdotonta itävaltalaisten rintamilta poistaa saksalaisten välitöntä tukea; meidän tuli päinvastoin olla valmiina lähettämään liittolaisemme rintamille lisävoimia aina pulan sattuessa.
Epävarmaa oli sekin, millaisiksi olot Makedonian rintamalla muodostuisivat. Viime taistelujen kuluessa oli saksalainen armeijaryhmänkomento siellä ryhtynyt johtamaan bulgarialaisten oikeanpuolista ja keskimmäistä armeijaa, siis yleensä Ochridasta Doiran-järveen ulottuvaa rintamaa, ja muitakin vuosien 1915 ja 1916 taisteluissa mukana olleita saksalaisia päälliköitä oli tällä rintamalla. Lisäksi saksalaiset upseerit paraillaan perehdyttivät Bulgarian armeijaa kaikilla rintamillamme saatuihin runsaihin sotakokemuksiin. Tämän työn tulokset saattoivat kuitenkin tulla näkyviin vasta taisteluiden jälleen alettua. Toistaiseksi näytti olevan parasta olla liikoja toivomatta. Joka tapauksessa meidän täytyi olla valmiit lähettämään apua Makedoniankin rintamalle.
Länsirintamallammekin meidän tuli varustautua siihen, että vastustajamme seuraavana keväänä, huolimatta edellisen vuoden epäilemättä raskaista tappioista, jälleen esiintyisivät täysivoimaisina taistelukentällä. Sana täysivoimainen käsitettäköön tietysti rajoitetusti, sillä vaikka menetetty vanha voima voidaankin muutamassa kuukaudessa lukumäärään nähden palauttaa ennalleen, ei sitä ole mahdollinen sisällisen arvon puolesta täydelleen ja kokonaan korvata. Vihollinen oli tässä suhteessa samain ankarain lakien alainen kuin mekin.