Taktillinen kuva tämän rintaman tärkeimmillä osilla oli seuraava: Mitä sitkeimmillä, viisi kuukautta kestäneillä ponnistuksilla vastustaja oli Sommella työntänyt linjamme 40 kilometrin pituisella alalla noin 10 kilometriä taapäin. Pitäkäämme nämä luvut myöhempää vertausta varten muistissa!
Tämä menestys, joka oli sadointuhansin verisin uhrein saavutettu, oli koko rintamamme suuruuteen verrattuna oikeastaan pieni. Linjaimme mutkistuminen kuitenkin painoi pohjoisen ja etelän puolella niihin liittyviin sivurintamiin. Asema vaati välttämättä korjausta; muutoin uhkasi meitä vaara, että meidät tästä mutkasta kierretään uusilla vihollishyökkäyksillä ja niihin pohjoisen ja etelän puolella liittyvillä sivuhyökkäyksillä. Oma kiertävä hyökkäyksemme rintamaamme murtautunutta vihollista vastaan oli lähin, mutta yleistilanteeseen nähden arveluttavinkin ratkaisu. Oliko meidän uskallettava käyttää koko voimamme suureen hyökkäykseen Sommen luona olevalla alueella, joka oli vihollisen voimia täynnä, vaikka meitä länsirintaman muilla kohdilla tai itärintamalla saattoi kohdata luhistuminen? Tässä näkyi taaskin, että samalla kuin sodanjohtomme yhdellä suunnalla harkitsi suuria suunnitelmia, se ei saanut toisiltakaan tahoilta kääntää pois katsettaan. Vuosi 1916 oli tässä suhteessa puhunut kieltä, jota täytyi kuunnella.
Ellemme hyökkäyksellä voineet korjata Sommen taistelun aikaansaamaa rintamanmuodostusta, täytyi meidän tehdä luonnolliset johtopäätökset ja siirtää linjamme taapäin. Tämänsuuntaisen päätöksen teimmekin ja siirsimme asemamme, jotka oli työnnetty Peronneen saakka taapäin ja toiselta puolen vielä ulottuivat Bapaumen, Royen ja Noyonin luo eteenpäin, Arrasin—St. Quentinin—Soissonsin suoristuslinjalle taapäin. Tämä uusi linja sai Siegfried-aseman nimen.
Siis peräytymistä länsirintamalla hyökkäyksen sijasta! Sitä päätöstä ei ollut helppo tehdä. Se oli ankara pettymys länsiarmeijalle, ehkä vielä ankarampi kotimaalle ja ankarin kaikista, kuten oli pelättävissä liittolaisillemme. Vastustajamme riemuitsivat ääneensä! Voiko kuvitellakaan soveliaampaa asetta propagandalle? Sommen veriselle taistelulle loistava, vaikka myöhään ilmi tullut päätös, saksalaisten vastarinta murrettu, ankaria herkeämättömiä takaa-ajoja suurine saalisnumeroineen ja rosvojuttuineen meidän sodankäynnistämme. Jo ennakolta saattoi kuulla koko äänikerran, joka nyt pantaisiin soimaan. Mikä yllytyskirjallisuuden raesade syöksähtäisikään nyt linjoillemme ja niiden taa!
Suuri peräytymisliikkeemme alkoi maaliskuun 16:ntena 1917. Vastustaja seurasi avointa kenttää kulkien sen perässä enimmäkseen maltillisen varovaisesti. Milloin tämä varovaisuus jollain kohdalla yritti kiihtyä tuimemmaksi kimppuumme-käynniksi, osasivat peräytymistämme suojaavat joukot vaikuttaa vihollisen intoon jäähdyttävästi.
Näillä toimillamme emme ainoastaan luoneet itsellemme länsirintamalla edullisempia paikallisia taistelunedellytyksiä, vaan paransimme koko sota-asemaammekin. Kävihän voimakkaiden reservien saanti mahdolliseksi sen kautta, että lännessä lyhensimme puolustuslinjaamme. Houkutteleva oli suunnitelma antaa ainakin osan niistä hyökätä vihollisen kimppuun tämän seuratessa perässämme Siegfried-asemille vapaan kentän poikki, jolla mielestämme olimme ehdottomasti ylivoimaiset. Luovuimme kuitenkin tästä aikeesta ja säästimme voimiamme vastaisen varalle.
Tilaa, jonka täten olimme kevääseen 1917 mennessä itsellemme luoneet, voi ehkä sanoa suureksi strateegiseksi valmeusasemaksi, joka toistaiseksi jätti viholliselle aloitteen; tällöin me saattaisimme milloin tahansa käydä hyökkäykseen vihollisen heikkoja kohtia vastaan. Historiallisia vertauskohtia edellisistä sodista ei voida etsiä kaikkien suhteitten suunnattomiin kasvaneen suuruuden vuoksi.
Näiden seikkain yhteydessä minun on mainittava kaksi suunnitelmaa, joita meidän oli talvella 1916-17 harkittava. Ne koskivat hyökkäystä sekä Italiassa että Makedoniassa. Ensin mainittua ehdotti jo talvella 1916-17 kenraalieversti von Conrad. Suuren menestyksen Italiassa hän arveli mitä laajimmin vaikuttavan koko sota- ja valtiolliseen asemaamme. Tähän mielipiteeseen en voinut yhtyä. Minun käsitykseni mukaan oli, kuten olen jo edellä huomauttanut, Italia niin ylen suuressa määrin Englannin taloudellisen ja samalla valtiollisenkin painostuksen alainen, ettei sitä suurella voitollakaan voitu pakottaa erikoisrauhaan. Kenraalieversti von Conrad tätä ehdottaessaan arvatenkin ensi sijassa ajatteli suotuisaa tehoa, mikä voitokkaalla sotaretkellä Italiaa vastaan olisi Itävalta-Unkarin maitten mielialaan. Hän perusti toivonsa suureen sotilaalliseen aseman huojennukseen, jonka tämmöinen menestys tuottaisi Itävalta-Unkarille. Nämä näkökohdat saatoin minäkin myöntää täydelleen oikeutetuiksi. Kenraalieversti von Conrad ei kuitenkaan luullut voivansa tehdä italialaisia vastaan Etelä-Tirolista uutta hyökkäystä ilman melkoisia saksalaisia apujoukkoja — kysymyksessä oli noin 12 saksalaista divisionaa. Minä sitä vastoin en katsonut voivani ottaa vastuulleni niin suurten saksalaisten joukkojen kiinnittämistä epämääräiseksi ajaksi yritykseen, joka minun käsitykseni mukaan oli liian kaukana idän ja lännen meille kaikkia muita tärkeämmistä ja vaarallisemmista rintamista.
Sama koskee hyökkäystä Makedoniassa olevain entente-joukkojen kimppuun. Bulgaria helli tätä aietta ja Bulgarian kannalta katsoen se luonnollisestikin oli hyvin oikeutettu. Jos me olisimme saaneet ratkaisevan voiton, olisi se voinut pakottaa ententen poistumaan tästä maasta. Bulgaria olisi siten melkein kokonaan päässyt sekä sotilaallisesta että taloudellisesta painostuksesta. Yritys olisikin ollut sekä maan että sen hallituksen hartaimpain toivomusten mukainen. Loihan Bulgaria yhä edelleenkin himokkaita silmäyksiä Salonikin monen pyytelemään kauniiseen satamaan. Viimemainittu näkökohta ei kuitenkaan tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta. Eikä Bulgarialle tuotettu sotilaallinen kevennys minun silloisen mielipiteeni mukaan olisi vähääkään hyödyttänyt yleistä asemaamme. Jos olisimme pakottaneet ententen voimat lähtemään Makedoniasta, olisimme saaneet ne niskaamme länsirintamalle. Vähintään kysymyksenalaiselta minusta sitä vastoin näytti, olisimmeko voineet käyttää täten vapautuneita bulgarialaisia joukkoja missään Balkanin ulkopuolella. Olihan bulgarialaisten divisionain käyttö sodassa Romaniaa vastaan Bulgarian välittömimmän etupiirin ulkopuolella Tonavan pohjoispuolella jo antanut aihetta kylläkin ikävään hankaukseen näiden joukkojen kanssa. Minun käsitykseni mukaan tulivat siis Bulgarian sotavoimat sodankäyntimme kokonaisuuden kannalta parhaiten käytetyiksi siten, että annoimme niiden Makedoniassa pidätellä ententen joukkoja. Tämä ei tietysti merkinnyt sitä, että minä en olisi aina ilomielin tervehtinyt bulgarialaisten itsenäistä hyökkäystä Makedoniassa. Tällaisen hyökkäyksen päämäärä olisi kuitenkin siinä tapauksessa pitänyt rajoittaa melkoista suppeammaksi kuin mitä ententen karkoittaminen Balkanilta tai Salonikin valloitus oli. Bulgaria ei kuitenkaan luullut voivansa ryhtyä minkäänlaisiin hyökkäystoimiin saamatta saksalaisilta sangen tuntuvaa apua, vähintään 6 divisionaa, ja siinä se arvatenkin oli oikeassa.
Tiedot valtiollisten olojen kehityksestä Kreikassa kaikuivat tosin siihen aikaan, jolloin meille esitettiin hyökkäystä Makedonian rintamalla siis talvella 1916-1917, kuin houkuttelevat kutsuäänet. Minä olin kuitenkin aivan kuuro tällaisia sireeniääniä kohtaan. Epäilin, toivoiko helleenien kansa suurellakaan innostuksella sotaa, varsinkaan semmoista, jossa se tulisi taistelemaan bulgarialaisten rinnalla. Kaiken kaikkiaan olisi se arvatenkin pyrkinyt samaan päämäärään kuin v. 1913 ja tuskinpa molemmat sotatoverit tälläkään kertaa yhteisen voiton jälkeen olisivat runollisesti langenneet toistensa kaulaan, arvatenkin ne olisivat karanneet proosallisesti toistensa tukkaan kiinni.