Edellä olevasta esityksestäni käynee täydelleen selville, kuinka yleisasema siihen määrään jännitti Saksan voimat, ettemme enää uskaltaneet tätä jännitystä lisätä uusilla aikeilla, jotka eivät johtuneet sodan ja valtiollisen aseman välttämättömimmistä tarpeista. Eivät oivallisetkaan suunnitelmat voineet poikkeuttaa meitä sodan lähimmästä tärkeimmästä tehtävästä, vaikka ne olisivat varmaankin luvanneet suurta menestystä. Tämä tärkein tehtävä oli taistelu idässä ja lännessä, kummallakin rintamalla kuristavaa ylivoimaa vastaan.
Jos otan huomioon seuraukset, jotka johtuivat vuonna 1917 omaksumastani kielteisestä kannasta Italiassa ja Makedoniassa ehdotettuihin sotatoimiin nähden ja niiden perustuksella vielä kerran kysyn itseltäni, olisiko minun pitänyt ja olisiko toisin saanut päättää, niin täytyy minun nytkin vastata tähän kysymykseen kieltävästi. Luulen voivani sanoa, että tapauksien kulku Keski-Euroopassa myöhemmin osoitti menettelymme oikeaksi. Me emme voineet, emme saaneet saattaa länsi- ja itärintamaamme murtumisen vaaralle alttiiksi poimiaksemme helppohintaisia laakereita Ylä-Italian alangolla tai Vardarin rannoilla.
Turkille ei meidän puoleltamme annettu vuodeksi 1917 erikoisia ohjeita. Sen tuli puolustaa maa-aluettaan ja kiinnittää vastassaan olevat voimat niin etteivät ne päässeet meidän kimppuumme. Jos kumpikin sille onnistui, täytti se yleisen sodankäynnin kannalta täydelleen tehtävänsä.
Säilyttääksemme taistelutehoisina tähän tarvittavat voimat, olimme jo syksyllä 1916 ehdottaneet osmanien ylimmälle armeijanjohdolle, että se peräyttäisi molempain Kaukasian-armeijainsa pääosan Armenian väestönsä menettäneestä ja tyhjäksi nyljetystä vuorimaasta, helpottaakseen joukkojensa talvehtimista. Tämä käsky annettiin kuitenkin liian myöhään. Sen johdosta kokonaisia joukko-osastoja sortui nälkään ja viluun ja tuhoutui, kuten arvata saattaa. Kun kenties ei runo eikä sankarikirja milloinkaan mainitse niiden traagillista loppua, teen minä sen tällä vaatimattomalla paikalla.
Sukellussota.
Ajateltakoon, että 70 miljoonaa ihmistä elää puolittaisessa nälänhädässä ja että monet heistä sortuvat verkalleen sen vaikutuksiin! Ajateltakoon niitä monia rintalapsia, jotka äitiensä nälänhädän johdosta kuolevat, ja niitä lukemattomia lapsia, jotka saavat tämän jälkeen elinaikansa riutua ja sairastaa! Tämä ei tapahdu etäisessä Intiassa tai Kiinassa, missä säälimätön kylmäsydäminen luonto on evännyt hedelmöittävän sateen, vaan täällä keskellä Eurooppaa, keskellä kulttuuria ja inhimillisyyttä! Puolittainen nälänhätä, jonka ihmisten mahtisana ja väkivalta ovat synnyttäneet, ihmisten, jotka muuten kerskuvat sivistyksestään! Mikä on tässä sivistystä? Ovatko he ihmisinä korkeammalla niitä ihmisiä, jotka Armenian vuoristoissa koko sivistyneen maailman kammoksi raivosivat turvattomia vastaan ja siitä kohtalon rankaisemina tuhansittain sortuivat kurjaan kuolemaan? Näille tylysisuisille anatolialaisille ei kuitenkaan ole koskaan puhunut muu kuin kostonhenki, lähimmäisen rakkaus ei milloinkaan.
Mihin siis tähtää näiden niin "sivistyneitten" mahtisana? Heidän suunnitelmansa on selvä. He ovat älynneet, ettei heidän sotavoimansa riitä saattamaan voittoon heidän tyrannimaista tahtoaan, että heidän sotataitonsa jää tehottomaksi heidän teräshermoista vastustajaansa vastaan. Vihollisen hermot on siis pehmitettävä! Ellei se onnistu taistelulla mies miestä vastaan, niin se onnistuu ehkä takateitä, kotimaan kautta. Annettakoon naisten ja lasten nähdä nälkää! Tämä tehoo, "jos Jumala suo", sotarintamalla olevaan mieheen ja isään, ellei ehkä kohta, niin kuitenkin vähitellen! Ehkä päättävät nämä aviomiehet ja isät laskea aseensa, sillä muutoin kohtaa kotimaassa kuolema vaimoa ja lasta — sivistyksen tuottama kuolema. Näin ajattelevat ihmiset ja voivat niin vielä rukoillakin!
Vastustaja kylvää niskaamme amerikkalaisia granaatteja, miksi emme me upota sen kuljetuslaivoja? Vai puuttuuko meiltä siihen keinoja? Oikeuskysymyksiä? Missä ja milloin ajattelee vastustaja oikeutta? Näin kyselee sotamies rintamillamme.
Kotimaa ja armeija kääntyvät tämmöisin ja tämänkaltaisin lausunnoin johtajainsa puoleen, ei vasta elokuun 29:ntenä 1916, vaan jo aikoja ennen. Pyrkimys käyttää sukellussotaa koko sen ankaruudessa kotimaan kärsimysten lieventämiseksi oli jo olemassa ennen kuin minä astuin ylimmäksi armeijan johtajaksi. Tässä säälimättömässä sodassa turvatonta kotimaatamme vastaan tulee kysymykseen vain silmä silmästä, hammas hampaasta. Kaikki muu tuntuu armottomuudelta omaa vertamme kohtaan.
Mutta vaikka meillä olisikin ase ja tahtoisimme sitä käyttää, emme kuitenkaan saisi olla huomioon ottamatta seurauksia, jotka voisivat johtua tämän tuhoisan taistelukeinon käyttämisestä. Vaikka kylmäverisen vihollisen ei myönnetäkään ansaitsevan mitään huomiota, on kuitenkin huomioon otettava tähän saakka puolueettomina pysyneet merta kulkevat kansat. Tätä asetta ei saa käyttää niin, että kotimaa joutuu vielä suurempiin vaaroihin ja huoliin, kuin mistä se tahdotaan vapauttaa. Päätös siis horjuu, ymmärrettävää horjumista, jossa inhimillisilläkin tunteilla on sanansa sanottavana!