Tammikuun 9:ntenä 1917 Kaikkein Korkein Sotaherramme ratkaisi vastoin valtakunnankansleri von Bethmannin mielipidettä amiraaliesikunnan ja yleisesikunnan ehdotuksesta asian myönteisesti. Kaikki olimme selvillä yrityksen painavuudesta.
Joka tapauksessa sukellussodan käyttäminen houkuttelevine toiveineen moneksi ajaksi vahvisti siveellisesti suuresti armeijaa ja kotimaata maasodan jatkamisessa.
Sodan päätyttyä meille niin kohtalokkaasti on luultu olevan oikeutettua leimata rajoittamaton sukellussota uhkapeliksi. Näin koetettiin valtiollisesti ja sotilaallisesti samoin kuin siveellisestikin halventaa tätä meidän päätöstämme. Näin arvosteltaessa jätetään huomioon ottamatta, että melkein kaikki ratkaisevat päätökset, eivätkä vain ne, mitä sodassa tehdään, sisältävät suuren vahingonvaaran, vieläpä että teon suuruus pääasiallisesti on siinä, että uskalletaan suuri panos, ja on sen mukaan mitattavakin. Kun sotapäällikkö sotatantereella lähettää taisteluun viimeiset reservinsä, tekee hän vain sen, mitä hänen isänmaallaan on oikeus häneltä vaatia: hän ottaa niskoilleen täyden vastuun ja osoittaa rohkeutensa astuessaan viimeisen ratkaisevan askeleen, jota ilman ei voittoa ole mahdollinen saada. Johtaja, joka ei voi tai ei tahdo vastuulleen ottaa viimeisen voimansa uskaltamista menestyksen saavuttamiseksi, tekee rikoksen omaa kansaansa vastaan. Ellei isku hänelle onnistu, silloin häntä tosin kyllä kohtaa heikkojen ja pelkurien kirous ja ilkku. Mutta se on kerta kaikkiaan sotamiehen kohtalo. Siinä ei olisi mitään suurta, jos se voitaisiin perustaa vain varmoille laskuille ja jollei laakerien saavuttaminen olisi riippuvainen vastuun rohkeudesta. Tämän rohkeuden kehittäminen on ollut saksalaisen sotilaskasvatuksemme päämäärä. Tässä se saattoi viitata oman historiamme suurimpiin esikuviin, samoin kuin vaarallisimpain vastustajaimmekin valtavimpiin töihin. Onko kukaan käyttänyt rohkeammin viimeistä voimaansa kuin suuri kuninkaamme käytti sitä Leuthenin tappelussa ja siten pelasti isänmaansa ja tulevaisuutensa? Eikö ole oikeaksi tunnustettu Napoleoninkin päätös, kun hän Belle Alliancen tappelussa uskalsi lähettää tuleen viimeiset pataljoonansa ratkaisun saavuttamiseksi; lähteäkseen tosin sitten taistelutantereelta köyhänä kuin kerjäläinen, kuten Clausewitz sanoo? Ellei Blücherin kaltainen mies olisi ollut korsikalaista vastassa, olisi korsikalainen voittanut ja maailmanhistoria arvatenkin olisi kulkenut toisia teitä. Ja toisella puolella tuo suuren riemun esine, marsalkka Eteenpäin; eikö hänkin tässä ratkaisevassa taistelussa pannut alttiiksi viimeistään? Kuulkaamme mitä ennen sotaa eräs kiivaimmista vastustajistamme siitä lausui: "Kaunein sotatemppu, mitä koskaan olen nähnyt maan päällä tehtävän, on Blücher vanhuksen, joka heitettiin maahan, joutui hevosten kavioihin ja nousi pölystä pystyyn, ryntäsi voitettuja sotamiehiään vastaan, pysäytti heidän pakonsa ja Lignyn tappiosta johti heidät Waterloon suureen voittoon."
En tahdo tätä lukua päättää lausumatta julki epäilyksiä siitä väitteestä, että muka Amerikan liityttyä vastustajiimme asiamme oli lopullisesti menetetty. Odottakaamme ensiksi katsausta niihin vaikeuksiin, joihin saatoimme vastustajamme sukellussodallamme ja ajoittain suurella menestyksellämme maalla keväällä 1917. Saamme ehkä silloin kuulla, että me jo monta kertaa olimme tempaamaisillamme voitonseppeleen käsiimme ja saamme ehkä huomata senkin, että muut kuin sotilaalliset syyt estivät sotaa päättymästä meille suotuisasti tai ainakin siedettävästi.
Kreuznach.
Kun Romanian-sotaretki oli onnellisesti päättynyt ja asema idässä sen johdosta vakiintunut, täytyi meidän tämän jälkeen sijoittaa länteen toimintamme painopiste. Lännessä joka tapauksessa voitiin odottaa taisteluiden varhaista alkamista seuraavana sotavuonna. Tahdoimme olla lähellä näiden taisteluiden näyttämöä. Lännessä olevasta pääkortteerista oli mahdollista helpommin ja pienemmällä ajanhukalla olla välittömässä henkilöllisessä yhteydessä armeijaryhmäin kanssa. Tämän lisäksi keisari Kaarle halusi toiselta puolen olla maansa valtiollisten viranomaisten läheisyydessä, toiselta puolenhan ei myöskään tahtonut luopua välittömästä henkilöllisestä seurustelusta yleisesikuntansa kanssa. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento muutti sen vuoksi vuoden 1917 ensi kuukausina Badeniin, lähelle Wieniä. Samalla katosivat kaikki syyt, jotka olivat vaatineet Hänen Majesteettiaan meidän Keisariamme ja ylintä armeijanjohtoa olemaan Plessissä. Helmikuussa muutimme päämajan Kreuznachiin.
Plessistä erotessamme tunsin erikoista tarvetta saada kiittää sikäläistä ruhtinasta ja hänen virkamiehistöään suuresta vieraanvaraisuudesta, jota meille oli osoitettu sekä kaikkien virastojemme majoituksessa että yksityiselämässämmekin. Lisäksi saatoin omasta puolestani muistella monia ihania ajometsästyksiä virasta vapaina poikkeuksellisina iltoina sekä Plessin että sen lähellä olevan Neudeckin hoitopiirissä.
Seutuun, johon nyt tulimme, liittyi muistoja entisestä toiminnastani Reininmaakunnassa ajalta, jolloin olin yleisesikunnan osastonpäällikkönä. Kreuznachin kaupunkiin itseensäkin olin silloin tutustunut. Sen asukkaat osoittivat meille nyt kilvan liikuttavaa ystävyyttä. Tämä ilmeni muun muassa siinä, että nuorten naisten kädet koristivat joka päivä vereksillä kukilla kotimme ja yhteisen ruokahuoneemme. Kaiken tämän otin vastaan kiintymyksen osoituksena koko armeijaa kohtaan, jonka vanhimpiin edustajiin minä sodassa kuuluin.
Vähän sen jälkeen kun olimme Plessistä lähteneet erosi kenraalieversti von Conrad Itävalta-Unkarin armeijanjohdosta tullakseen ylikomentajaksi Etelä-Tirolin rintamalla. Syyt hänen eroonsa eivät ole minulle tunnetut. Otaksuin, että ne olivat haettavat henkilölliseltä alalta, koska minun käsitykseni mukaan ei ollut asiallisia syitä. Säilytän hänet uskollisessa toverillisessa muistossa. Hänen seuraajakseen tuli kenraali von Arz. Käytännöllinen pää, jolla oli terveet mielipiteet, oivallinen sotilas, arvokas sotatoveri siis kuten hänen edeltäjänsäkin! Hän kävi kiinni asiain ytimeen ja halveksi näennäisyyksiä. Luulen, että vastenmielisyys valtiollisten kysymysten käsittelyä kohtaan oli meille molemmille yhteinen. Mitä Tonavan monarkiassa vallitsevissa, minun edellä koskettamissani oloissa oli mahdollinen saada aikaan, sen kenraali von Arz minun vakaumukseni mukaan on ihmeteltävällä sitkeydellään suorittanut. Tehtävänsä koko raskaudesta hän ei ollut vähääkään epätietoinen. Sitä suurempaa tunnustusta ansaitsee, että hän niin miehuullisen luottavasti kävi siihen käsiksi.
Mitä minuun yksityisesti tulee, vietin Kreuznachissa lokakuun alussa 70-vuotissyntymäpäiväni.