Näinä päivinä näin eräällä retkellä taas Laonin tappotantereet. Kuinka olikaan talven 1917 jälkeen muuttunut sikäläisen elämän silloin vielä melkein rauhallinen muoto. Joitakin päiviä sen jälkeen kun suurimmat tykkimme olivat Crépyn metsiköistä, Laonin länsipuolelta, avanneet tulen Pariisia vastaan, aloittivat näet vihollisen patterit Aisnen laaksosta tulen tuota kovaonnista kaupunkia vastaan. En sillä tahdo väittää, että vastustajat raivosivat omaa lihaansa ja vertansa vastaan ilman ymmärrettävää sotilaallista tarkoitusta. He kai otaksuivat, että näihin Pariisille niin kiusallisiin pattereihimme kuljetettiin ammukset Laonin kautta — helposti käsitettävä erehdys. Rautatieasemaa ammuttaessa putosi suuri joukko raskaita ammuksia vielä tiheästi asuttuun kaupunkiin, vihollisen lentäjät niinikään heittivät joka päivä pommeja kaupunkiin. Tuon kovaosaisen kaupungin asukkaista saivat ne, jotka eivät voineet poistua tuhon uhkaamalta kotiseudultaan, asua kellareissa tai maanalaisissa huoneissa. Kuvaan sisältyi sanomatonta joukkokurjuutta, jollaista meidän täytyi nähdä muissakin paikoin läntisten puolustuslinjojemme takana samanlaisista syistä, mutta jota emme kyenneet auttamaan. Ensimmäisenä hyökkäyspäivänä vallattiin Aisnen laaksossa olevat vihollisen kauaskantavat tykit ja siihen loppui Laonin pommitus. Erästä näiden patterien miehistä kuljetettiin vankina läpi kaupungin. Tällöin hän pyysi saada käydä katsomassa ammuttuja kortteleita, koska tahtoi nähdä tykkiensä laukausten tulokset. Miten odottamattoman syvälle voikaan vajota sodan paaduttama sydän!
Sota ei tosin aina vaikuttanut näin, sen tunnustuksen tahdon antaa vastustajistanikin. Heidänkin keskuudessaan tapasi helliä sydämiä kovan kamppailun jälkeen. Minulle kerrotuista esimerkeistä tahtoisin esittää vain yhden: Oltiin maaliskuun 21:senä St. Quentinissa, jota englantilaiset vielä pommittivat ankarasti. Siellä patoutui saksalaisia kolonnia rikkiammutuille kaduille. Vihollisvangit, jotka palaavat taistelusta ja kantavat haavoittuneita, pakotetaan seisahtumaan. He laskevat taakkansa maahan. Silloin pahasti haavoittunut saksalainen sotilas kohottaa uupuvan kätensä hapuilevana ilmaan ja vaikeroi hänen puoleensa kumartuvalle kantajalle: "Mutter, Mutter." Englantilaisen korva tajuaa saksalaisen sanan. Tommy polvistuu krenatöörin viereen, hyväilee kylmenevää kättä ja sanoo: "Mother, yes, Mother is here!"
Näin itsekin näillä kuolemankentillä kuvia, jotka todistivat syvää inhimillistä tunnetta. Vaeltelin toukokuun lopussa erään saksalaisen kenraalin seurassa Craonen länsipuolella olevilla, äsken vallatuilla kukkuloilla. Kohdatessaan vielä hautaamattomia vihollisvainajia seuralaiseni kumartuu jokaisen puoleen ja peittää vielä verhottomat kasvot, kunnioittaa kuoleman majesteettia. Mutta hän huolehtii elävistäkin vihollisista, virvoittaa omista varoistaan haavoittuneita, jotka ovat heikkoina jääneet virumaan, ja hankkii heille mukavat paarit. Jo ennenkin minulla oli ollut tilaisuus seurata tämän saksalaisen miehen syvää ihmisyyttä. Tämän vuoden maaliskuussa ajan St. Quentinissa hänen rinnallaan pitkin vihollisvankien kolonnaa, jota hänen vakava silmänsä tarkastelee ilmaisten syviä mietteitä. Näiden kolonnain päässä hän käskee pysähtyä ja lausuu sinne kootuille vihollisupseereille tunnustuksensa heidän joukkojensa uljaasta ryhdikkyydestä, lohduttaen heitä sillä, että kovin kohtalo, vankeus, usein tulee sen osaksi, joka on uljaimmin pysynyt paikoillaan. Näillä sanoilla näyttää olevan suuri vaikutus. Suurin ehkä erääseen nuoreen, pitkäkasvuiseen upseeriin, joka tähän asti on kuin häveten painanut päänsä alaspäin. Nyt oikeni solakka vartalo kuin nuori kuusi lumitaakan alta päästyään ja hänen kiitollinen katseensa tapasi — keisarini katseen.
Laajentaaksemme saavutuksiamme olimme taistelujen kestäessä venyttäneet Marneen asti ulottuvan rintamakaaremme oikeata siipeä länteen aina Oiseen asti. Tämä hyökkäys onnistui vain osittain. Montdidier'n—Noyonin linjalta heinäkuun 9:ntenä Compiègnen suunnalla aloittamamme hyökkäysliike pääsi tunkeutumaan vain puolimatkaan tähän kaupunkiin päin. Yrityksemme Villers-Cotterets'n suunnalla ei myöskään vienyt merkittäviin tuloksiin. Tulimme siihen vakaumukseen, että meillä Compiègnen—Villers-Cotterets'n tienoilla oli vastassamme vihollisen päävoimat, joita murtamaan meidän voimamme olivat liian vähäiset.
Antaakseni yhteenvedon tahtoisin lopettaa huomautukseni Soissonsin—Reimsin kamppailusta sillä, että taistelut olivat vieneet meidät paljon kauemmaksi kuin alkuaan oli tarkoituksemme. Täälläkin olivat odottamattomat voitot nostattaneet uusia toiveita ja päämääriä. Se, ettei näitä lopulta täysin saavutettu, johtui yritykseen sijoitettujen voimien vähittäisestä uupumisesta. Ei kuitenkaan soveltunut yleisiin aikeisiimme, että olisimme panneet Marnen seutujen sotaliikkeisiin vielä useampia divisionia. Katseemme tarkkasivat alinomaa Flanderia.
Katsaus taakse- ja eteenpäin kesäkuun lopussa 1918.
Se, mitä olimme saavuttaneet näissä kolmessa suuressa kamppailussa, saattoi sotilaalliselta kannalta katsoen varjoon kaiken, mitä syksyn 1915 jälkeen oli suoritettu lännessä hyökkäysliikkeiden alalla. Aluevoitot, saalismäärät, vihollisen veriset tappiot kertoivat selvin sanoin saksalaisten voittojen suuruudesta. Olimme järkyttäneet vihollisen vastarintaa ja sen kaikkia liitoksia aina perustuksia myöten. Joukkomme olivat osoittaneet täysin vastaavansa niille asettamiamme suuria vaatimuksia. Viikkokausia kestäneissä hyökkäystaisteluissa saksalainen sotilas oli osoittanut, ettei vanha henki ollut tukehtunut vuosikausien puolustusottelussa, vaan että se "eteenpäin!" sanan kaikuessa kohosi v:n 1914:n sielullisen nousun korkeimmille huipuille. Jalkaväkemme valtava myrskyvoima oli vaikuttanut vastustajiimmekin: "What an admirable and gallant infanterie you have" lausui eräälle yleisesikuntaupseerilleni muuan vihollisupseeri. Mitä läheisimmässä yhteistyössä tämän jalkaväen kanssa olivat olleet sen sisar-aselajit kaikissa otteluissa, missä kuumimmin taisteltiin. Kaikessa vallitsi mahtava yhtenäisyydenhenki, se oli koskettanut jokaista aina takimmaisen kuormavankkurin viimeiseen mieheen asti. Kuinka he olivatkaan kaikki pyrkineet eteenpäin ollakseen osallisina, saadakseen toimia ja tuntea kukin puolestaan, kun tuo suuri tapahtui! Miten usein puhkesikaan ilmoille riemuisa ilo, nostattava laulu, ääneen lausuttu kiitollinen rukous. Minäkin olin taistelukentillä uudelleen nauttinut tuosta hengestä, joka oli kuin tuulahdus kauan sitten menneiltä nuoruuteni sotilasajoilta. Välillä oli ihmisikä, mutta muuttumatonna oli ihmissydän, saksalaisen sotilaan henki. Niin olivat puhuneet ja laulaneet uljaat poikamme vanhoine sinisine asetakkeineen Königgrätzin ja Sedanin leiritulilla kuin nyt harmaat kenttämiehet puhuivat ja lauloivat suurissa taisteluissa olemassaolon ja isänmaan, keisarin ja valtakunnan puolesta. Mutta se, mitä jo oli saatu aikaan, ei ollut osunut vihollisen poliittisen ja sotilaallisen elämän ydinkohtaan. Vastustajassa ei huomannut minkäänlaisia myöntyväisyyden oireita. Ulkonaisesti katsoen jokainen tappio näytti päinvastoin vain vahvistavan vihollisen hävityshalua. Tätä vaikutelmaa ei myöskään heikontanut se, että vähän väliä vihollisten leiristä kuului ääniä, jotka neuvoivat kohtuullisuuteen. Diktaattorimainen paino meille vihamielisen valtiorakennuksen taholla ei yleisesti katsoen ollut heikentynyt missään. Kuin rautapihdeillä se piti koossa kansojen tahtoa ja voimia ja teki enemmän tai vähemmän ilmeisin voimakeinoin tehottomaksi kaikki ne, jotka uskalsivat ajatella toisin kuin nykyiset tyrannimaiset vallanpitäjät. Näiden voimien toiminnassa oli mielestäni jotain hyvin vaikuttavaa. Omat toiveensa ja vakuuttelunsa he rakensivat meidän voimamme herpautumiselle. Heidän käsityksensä mukaan tämän täytyi piankin kulua loppuun. Nälkä kotimaassa Saksassa, taistelut rintamalla, propagandan myrkky, lahjomisrahat, lentolehdet, sisäiset valtiolliset taistelut eivät olleet tähän mennessä kyenneet kukistamaan meitä. Nyt rupesi vaikuttamaan uusi voimatekijä, Amerikan apu. Me olimme Château-Thierryn luona tulleet tuntemaan Amerikan ensimmäiset koulutetut joukot. Ne marssivat nyt meitä vastaan, vielä tottumattomien tavoin, mutta voimakkaan tahdon johtamina. Ne vaikuttivat meidän heikkoihin joukkoihimme yllättävästi ylivoimaisen lukumääränsä vuoksi.
Amerikan astuminen taistelutantereelle oli viimeinkin täyttänyt ranskalaisten ja englantilaisten pitkäaikaiset toiveet. Oliko ihme, että vihollispuolen valtiomiehet entistä vähemmän ajattelivat rauhallista sovintoa meidän kanssamme? Heidän tahollaan oli jo kauan sitten päätetty tuhota meidän valtiollinen ja taloudellinen olemassaolomme, vaikka tämä tarkoitus kätkettiinkin kuluneiden, lempeiden sofististen puheenparsien vaippaan. He käyttivät tuollaisia fraaseja vain milloin propagandatarkoitukset niin vaativat, olipa sitten koetettava tehdä omien kansojen kannettavaksi asetettu verivero siedettäväksi tai heikonnettava meidän kansamme taisteluhalua. Niinpä ei ollut sodan loppuminen näkyvissämme.
Kesäkuun keskivaiheilla yleinen sotatilanne oli neliliitolle käynyt oleellisesti huonommaksi. Lupaavasta alustaan huolimatta Itävalta-Unkarin hyökkäys Italiaa vastaan oli epäonnistunut. Vaikkakaan sikäläisen vastustajamme voimat eivät riittäneet hankkimaan heikäläisille suurempia etuja tämän Itävalta-Unkarin yrityksen myttyynmenemisestä, johtui hyökkäyksen karilleajosta kuitenkin seurauksia, jotka olivat tuhoisampia kuin jos koko hyökkäys olisi jäänyt tekemättä. Liittolaisemme vahinko oli meillekin onnettomuus. Vastustaja tiesi aivan yhtä hyvin kuin mekin, että Itävalta-Unkari oli tällä hyökkäyksellään heittänyt sodan vaakaan viimeiset punnuksensa. Tästä lähtien Tonavan monarkia lakkasi olemasta vaarana Italialle. Pidin ehdottoman varmana, että Italia ei enää voisi vastustaa liittolaistensa vaatimuksia, vaan sekin puolestaan viskaisi voimansa ratkaisevalle lännen sotanäyttämölle, ei vain osoittaakseen poliittisen rintaman yhtenäisyyttä, vaan myöskin ollakseen huomattavana tekijänä myöhemmissä taisteluissa. Jottei tämä taakka joutuisi yksin meidän kannettavaksemme oli meidän koetettava saada itävalta-unkarilaisia divisionia länsirintamallemme. Se oli silmämääränämme, kun nyt pyysimme pikaista apua Itävalta-Unkarilta. Suurtakaan tehoa emme tosin voineet odottaa tältä avulta. Koko neliliiton kohtalon ratkaisu riippui nyt enemmän kuin konsanaan Saksan voimasta.
Kysymys oli siis siitä, olisiko tämä niin riittävä, että sota voitaisiin saada voitokkaaseen loppuun. Olen ylempänä puhunut joukkojemme loistavista suorituksista; vastatakseni tähän kysymykseen käännyn nyt toisiin, vakavampiin puoliin asiassa.