Heinäkuun 18:nnen aamulla lähtivät puolustusasemissa olevat taistelujoukot viljapellolle elonleikkuuseen. Heidät yllättää äkkiä paikalle iskevä kiivas granaattituli. — Tulihyökkäyskö? — Oma tykistömme ei vastaa erittäin voimakkaasti, nähtävästi sen vuoksi että jokseenkin sakea sumu peittää kaiken. Konekiväärien rätinä alkaa kuulua laajalta alalta ja ilmaisee, että kysymyksessä on pahempikin kuin tulihyökkäys. Ennenkuin vielä päästään oikein selville tästä, sukeltaa korkean viljan keskeltä esiin vihollisen panssarivaunuja. Vastustaja on aloittanut ratkaisevan hyökkäyksen Aisnen ja Marnen välillä. Etumaiset linjamme on jo paikoittain puhkaistu, suurin vaara näyttää uhkaavan Ourqin ja Soissonsin välillä.
Sill'aikaa kuin ensimmäisellä puolustuslinjalla murskattujen ja hajoitettujen joukkojemme viimeiset jäännökset käyvät epätoivoista taistelua, koettavat niiden selkäpuolella olevat joukot muodostaa uutta vastarintaa ja pitää puoliaan siksi, että toisen taisteluaallon divisionat ehtivät saapua vastaiskuun. Monta sankaritekoa tehdään. Tilapäisesti uudelleen valtaamissaan asemissa varajoukkomme tapaavat konekivääriasemia, joissa miehistömme makaa veriinsä menehtyneenä viimeiseen mieheen asti, ympärillään kaatuneita vihollisia rivittäin. Mutta tällainenkaan sankarius ei voi palauttaa asemaa entiselleen, se voi vain pelastaa meidät täydellisestä tuhosta. Soissonsin suunnalla ja sitä etelämpänä vihollinen on tunkeutunut erikoisen syvälle, siis juuri meidän arimmalla kohdallamme, Marnen rintamakaaren läntisessä tukipisteessä Aisnen eteläpuolella. Mutta vihollinen painaa täältä käsin koko puolustusrintamaamme aina Château-Thierry'hin asti. Ja lisäksi se uhkaa ainoata Marnen kaareen vievää rautatielinjaamme, juuri siltä kohdalta, missä se Soissonsin eteläpuolella kääntyy Aisnen laaksosta etelään valtavan puoliympyrämme keskelle.
Asemamme on tämän vuoksi jo ensi hetkestä saakka sangen arveluttava. Se uhkaa kääntyä suorastaan tuhoisaksi, ellei meidän onnistu samalla tavoin kuin aikaisemmin palauttaa sitä ennalleen tai ainakin saada sen kehitystä varmasti ja lujasti pysähtymään tähän. Minusta olisi ollut sekä toivottavaa että tarkoituksenmukaista, jos murtautuvan vihollisen kimppuun olisi päästy iskemään pohjoisesta käsin Aisnen yli Soissonsin luona sivustahyökkäyksellä ja siten murskattu vastustaja. Mutta rintamaansijoitus olisi tällöin vaatinut liian paljon aikaa, ja niin minun oli tunnustettava vastasyyt oikeutetuiksi, jotka ennen kaikkea vaativat hyökkäyksen alaiseksi joutuneitten rintamanosiemme täydellistä lujittamista, jotta taas pääsisimme vapaan päätöksen herroiksi. Kaikki joukot joita suinkin on saatavissa, käytetään siis tähän tarkoitukseen. Sillä ei pula valitettavasti ole voitettu, se on vain lykätty. Vihollisen uudet murtorynnistykset kärjistävät tilannetta Marnen mutkassa. Mitä hyödyttää se, että Ourqin eteläpuolella vihollisen rynnäköt enimmäkseen epäonnistuvat, että eritoten Château-Thierryn luona amerikkalaisten suurin joukoin suoritetut, mutta harjaantumattomasti johdetut hyökkäykset musertuvat meidän heikkoihin linjoihimme. Emme voi emmekä saa ajan oloon sallia näin arveluttavan tilanteen jatkumista. Se olisi liian uhkarohkeata. Irroitamme siis vasemman siipemme Château-Thierrystä ja peräydymme toistaiseksi hiukan itäänpäin, mutta pidämme vielä nojanamme Marnea.
Tämän joen etelärannalta olemme heinäkuun 17:ntenä tekemämme päätöksen mukaisesti vetäytyneet takaisin juuri oikeaan aikaan raskaitten taistelujen jälkeen. Joukkojemme mainio ryhti, joka tekee kaikki ranskalaisten hyökkäykset tehottomaksi, tekee meille mahdolliseksi onnellisesti kestää aseman vaikeudesta huolimatta. Peräytyminen onnistuu erinomaisesti, yli odotustemme. Vihollinen ryntää vasta heinäkuun 21:senä valtavan tykkivalmistelun jälkeen, panssariautot etunenässä, vahvat kolonnat jäljessä, tyhjentämiimme asemiin. Joukkomme katselevat tätä näytelmää Marnen pohjoisrannalta.
Sodankäyntiä yhäkin syvässä kaaressamme vaikeuttaa suunnattomasti vihollisen tulen painostus joka puolelta. Vihollisen tykistö alkaa ahdistaa arkaa rataosaa Soissonsin itäpuolella. Vihollislentäjäin pommeja putoilee kuin rakeita sinne yötä päivää. Meidän on pakko sijoittaa vastasaapuvien lisäjoukkojen järjestely ja taistelussa uupuneiden vapautus kauas kaaren ulkopuolelle, Laonin tienoille. Päiväkautisin pikamarssein ne viedään sieltä tappotantereelle. Ne saapuvat määräpaikkoihinsa usein juuri parhaiksi ottaakseen vakavaksi kehittyneen taistelun hoitaakseen uupuneilta tovereiltaan, ennenkuin nämä kokonaan sortuvat.
Sellaisena ei tilanne voi eikä saa jatkua kauan. Taistelu uhkaa kuluttaa kaikki voimamme. Meidän täytyy siirtyä pois kaarestamme, erota Marnesta. Päätös on raskas, ei sotilaallisen arvostelun, vaan sotilaan tunteen kannalta. Millainen riemu syntyykään vihollisleirissä, kun "Marnen" nimi jo toisen kerran tietää sotaonnen kääntymistä? Miten hengähtääkään Pariisi, koko Ranska helpotuksesta! Miten vaikuttaakaan tämä tieto koko maailmaan! Ajateltakoon miten monen sydämen kateus, viha, toivo seuraa meidän liikkeitämme.
Mutta nyt on sotataidon yksin puhuttava. Sen vaatimus on selvä ja mutkaton: Pois tästä tilanteesta! Hätäilyyn ei ole mitään syytä. Tosin kenraali Foch työntää kaikki voimansa joka taholta meidän niskaamme, mutta vain harvoin hänen enää onnistuu murtautua syvemmälle. Siis voimme peräytyä askel askeleelta. Voimme viedä mukanamme kallisarvoiset sotatarpeemme, peräytyä hyvässä järjestyksessä uusiin puolustuslinjoihin, joita itse luonto tarjoo meille. Aisnen ja Veslen rintamanosilla. Tämä liike suoritetaan elokuun ensimmäisinä päivinä. Se on oikea päällystön ja joukkojen mestarityö.
Meitä ei karkoittanut Marnen kaaresta vihollisen suoranainen asevoima, vaan sikäläisen asemamme mahdottomuus, joka johtui siitä, että oli äärimmäisen vaikeata ylläpitää kolmella taholla taistelevien joukkojen selkäyhteyttä. Kenraali Foch oli selvästi oivaltanut tämän vaikeuden. Hänen silmiinsä kangasti korkea päämäärä. Meidän joukkojemme oivallinen ryhti esti häntä saavuttamasta sitä. Mitä vain ihmisiltä voidaan vaatia, tehtiin täällä. Ja siksi ei jalkaväellämme, kun se peräytyi tästä taistelusta, suinkaan ollut tappiolle joutuneen tunne. Sen ylpeä itsetunto perustui osaksi siihen havaintoon, että missä vastustajalta puuttui panssarivaunujen suoja tai moraalinen tuki, sen joukot eivät useinkaan tehneet hyvin tehtäväänsä.
Mistä tankkeja puuttui, siellä olivat vastustajamme ajaneet meitä vastaan mustia aaltoja, afrikkalaisia ihmisvyöryjä. Voi niitä puolustusasemia, joihin nämä pääsivät murtautumaan ja tappamaan turvattomia tai, mikä oli vielä pahempaa, heitä kiduttamaan! Inhimillinen inho ei suuntaudu syyttävänä itse näitä mustia vastaan, jotka tekivät tällaisia julmuuksia, vaan niitä vastaan, jotka toivat sellaisia joukkioita taistelemaan muka kunnian, vapauden ja oikeuden puolesta Euroopassa. Tuhansittain mustia vietiin teurastettaviksi taistelukentille.
Tulivatpa englantilaiset, amerikkalaiset, italialaiset, ranskalaiset tai mitkä heidän apulaiskansansa tahansa meidän jalkaväkeämme vastaan, kun oli tapeltava mies miestä vastaan, silloin tunsi ja osoitti meikäläinen sotilas taas olevansa tantereen herra. Oli jo osittain voitettu henkilökohtaisen avuttomuuden tunne panssarivaunuihin nähden. Hurjanrohkein yrityksin oli monesti koetettu suoriutua tästä vastustajasta. Oma tykistö antoi siinä voimakasta tukea. Vaikeimmat taisteluvaiheet tuotti joukoillemme tälläkin kertaa ranskalaisten tykistö. Paljaalla kentällä, vailla edes juoksuhautojen suojaa tunti-, jopa päiväkausia ollen tämän hävitysaseen tehon alaisina jalkaväkemme rivit repeilivät, sen hermojen kestävyys joutui äärimmäiselle koetukselle. Vihollisen ryntäysjoukkojen ilmestyminen tuntui usein kuin pelastukselta tästä turvattomasta murskautumisen tunteesta.