Joukkomme olivat asettuneet uusiin asemiinsa Aisneen—Veslen varrella. Vihollishyökkäyksen viimeiset laineet vyöryilivät meitä vastaan ja jälleen takaisin; paikoittain taisteluinto tuontuostakin leimahteli.
Monet divisionistamme toimitettiin uupuneina ja virkistystä kaipaavina suojaan puolustuslinjojemme taa. Myös Avesnesin tienoilla niitä majaili. Minulla oli tilaisuus nähdä, miten nopeasti meikäläinen sotilas virkistyy. Jos hän sai parin päivän ajan perusteellisesti nukkua, jos hänen sallittiin säännöllisesti hoitaa itseään ja levätä, niin näytti hän myös sielullisesti tuota pikaa toipuvan kaikesta siitä raskaasta, mitä hän oli saanut kokea. Tosin hän tähän tarvitsi todellista rauhaa, jota vihollisten granaatit ja pommit eivät häirinneet, ja mikäli mahdollista myös tuli hänen päästä etäälle ammuntajylinän kuuluvilta. Mutta miten vähän ja miten harvoin ovatkaan joukkomme monivuotisissa kamppailuissaan saaneet tällaista rauhaa osakseen! Sotanäyttämöltä sotanäyttämölle, taistelukentältä toiselle heiteltyinä ne olivat miltei levähtämättä saaneet olla alinomaisessa ruumiillisessa ja sielullisessa jännityksessä. Tähän tosiseikkaan sisältyy mitä valtavin ero meidän sotilaittemme ja kaikkien vastustajiemme saavutusten välillä.
Marnen polvekkeessa käydyistä taisteluista oli kumiseva ammunta kuni keskeymätön ankaran ukkosilman jyly tunkeutunut Avesnesiin milloin kuuluvammin, milloin epäselvemmin. Nyt se oli miltei vaiennut.
Elokuun 8:nnen aamuna tämä rauha äkkiä keskeytyi, lounaasta kumisi huomattavan voimakas taistelun melske. Ensimmäiset viestit — ne saapuivat Peronnen seuduilla olevalta armeijan ylikomennolta — olivat sävyltään vakavia. Vihollinen oli valtavin tankkijoukoin tunkeutunut taistelulinjoihimme molemmin puolin Amiensin—St Quentinin tietä. Mitään sen tarkempaa ei voitu varmuudella todeta.
Tämä epävarmuus hävisi seuraavien tuntien kuluessa, joskin yhteytemme monin paikoin oli katkaistu. Ei epäilystäkään, vihollinen oli tunkeutunut syvälle asemiimme, useita pattereita oli menetetty. Annoimme määräyksiä, että ne oli vallattava jälleen takaisin ja pikaisen vastahyökkäyksen avulla asema ylimalkaan palautettava entiselleen. Me lähetimme upseereja ottamaan selkoa tapahtumista ja saamaan aikaan täyttä yhdenmukaisuutta oman tahtomme ja eri komennuspaikkojen määräysten välillä paraikaa järkytyksen alaisena olevalla rintamalla. Mitä oli tapahtunut?
Englantilaiset olivat mitä sakeimmassa sumussa ryhtyneet voimakkaaseen tankkihyökkäykseen. Panssarivaunut eivät kulussaan olleet juuri missään kohdanneet erikoisempia esteitä, ei luonnollisia eikä valitettavasti myöskään keinotekoisia. Tällä rintamalla oli kaiketi vähän liian paljon ajateltu hyökkäyksen jatkamista, liian vähän puolustautumista.
Tosin oli hyvin hukanalaista työtä tehdä vallituksia ja rakentaa esteitä aivan vihollisen silmien edessä. Sillä missä hyvänsä vihollisen tähystelijät huomasivat jotakin liikettä, vaikkapa vain yksityistenkin henkilöiden liikehtimistä, sinne he suuntasivat tykistötulensa. Näytti parhaimmalta pysytellä hiljaa korkean viljan keskellä, tosin suojattomina vihollisten granaatteja vastaan, mutta myös näkymättömissä heidän kaukoputkiltaan. Tällä tavoin säästettiin hiljaa maaten nähtävästi monen henki, mutta oltiin myös vaarassa yhdellä iskulla menettää vielä enemmän. Ei ainoastaan etulinjoilla työ ollut vähäistä, takimaisilla se oli miltei vieläkin vähäisempää; vain joitakuita kaivantopalaisia, hajallisia tukikohtia, oli olemassa. Joukkoja oli näillä niinkutsutuilla rauhallisilla rintamilla laajoja vallitustöitä varten vain perin harvassa. Me tarvitsimme joukkojamme toisaalla suuriin hyökkäystaisteluihin. Tänä elokuun 8:ntena meidän täytyi tehdä samoin kuin jo niin usein olimme yhtä uhkaavissa tilanteissa tehneet. Vihollisen alkumenestyshän ei ollut meille mikään outo ilmiö. Me tunsimme sen jo 1916-17:n ajoilta, Verdunin, Arrasin, Wytschaeten ja Cambrain päiviltä. Me olimme taas vast'ikään saaneet nähdä sellaista Soissonsin luona ja päässeet siitä voitolle. Tässä puheenalaisessa tapauksessa tilanne tosin oli aivan erikoisen vakava. Vihollisen laaja tankkihyökkäys oli samaan aikaan tunkeutunut hämmästyttävän syvälle. Panssarivaunut, jotka olivat nopeampikulkuisia kuin tähän asti, yllättivät divisionaesikunnat näiden suojapaikoissa ja hävittivät puhelinyhteydet, jotka näistä paikoista johtivat taisteleviin joukkoihin. Ylempi päällystö joutuu täten eristetyksi; etulinjat jäävät määräyksiä vaille. Tänä päivänä se on aivan erityisen arveluttavaa, kun tiheä sumu estää kaiken yleissilmäyksen saannin. Valmiiksi varustetut tankkien torjuntakanuunat ampuvat tosin niihin suuntiin, joista kuuluu moottorien sätkytystä ja ketjujen kalinaa, mutta useasti hämmästyttävät niitä teräshirviöt, jotka yhtäkkiä ilmestyvät aivan toiselta suunnalta. Hämmentäviä huhuja alkaa levitä pitkin taistelulinjojamme. Väitetään, että suuret englantilaiset ratsuväkijoukot jo liikkuvat kaukana etumaisen saksalaisen jalkaväen selkäpuolella. Etujoukoissa ruvetaan epäröimään, luovutaan asemista, joista äsken vielä oli torjuttu ankaroita vihollishyökkäyksiä, koetetaan taaksepäin päästä takaisin menetettyyn yhteyteen. Mielikuvitus loihtii esiin harhakuvia ja näkee niissä todellisia vaaroja.
Kaikki, mitä nyt tapahtui ja mikä oli koituva meille ensimmäiseksi suureksi onnettomuudeksi, on tosin inhimillisesti ymmärrettävissä. Vanha, taisteluissa karaistunut sotilas pysyy sellaisissa tilanteissa rauhallisena; hän ei kuvittele, hän ajattelee! Mutta nämä vanhat sotilaat ovat jo häipyvänä vähemmistönä; heidän vaikutuksensa ei myöskään enää kaikin paikoin ole vallitseva. Toisia vaikutuksia ilmautuu. Alakuloisuus ja toivottomuus sen johdosta, että sota kaikista voitoista huolimatta ei sittenkään ota loppuakseen, on turmellut niin monia meidänkin urheista sotilaistamme. Sotatoimissa vaaroja ja työtä, kamppailua ja levon puutetta, kotoa valituksia todellisesta, usein myös luulotellusta hädästä ja puutteesta. Se haurastuttaa vähitellen, varsinkin jos ei voi uskoa kaiken pian loppuvan. Vihollinen sanoo ja kirjoittaa lentäjiensä joukoittain alas heittelemissä lentolehdissä, ettei se oikeastaan meihin nähden tarkoita mitään pahempaa, meidän tulisi vain olla järkeviä ja kenties myös luopua yhdestä ja toisesta, mitä olimme valloittaneet. Sitten kääntyisi kaikki nopeasti hyväksi jälleen. Ja me saisimme elää edelleen rauhassa, kansojen ikuisesti kestävässä rauhassa. Kotiseudun sisäisestä rauhasta tulisivat sitten uudet miehet, uudet hallitukset huolehtimaan. Siitäkin koituisi siunausrikas rauha kaikkien nykyisten taisteluiden jälkeen. Kaikki kamppailun jatkaminen oli siis tarkoituksetonta: Sellaista luetaan ja sellaisesta keskustellaan; sotilas arvelee, ettei vihollinen mitenkään voi kaikkea tuota valehdella, antautuu myrkytettäväksi ja myrkyttää toisiakin.
Käskyjämme vastahyökkäykseen ei enää tänä elokuun 8:ntena voida toteuttaa. Puuttuu joukkoja, puuttuu varsinkin tykistöä tällaisen hyökkäyksen valmistamiseen; sillä murtautumiskohdissa ovat useimmat patterit menetetyt. Uusia jalkaväki- ja tykistöosastoja täytyy ensin toimittaa paikalle sekä automobiileilla että rautateitse. Vihollinen oivaltaa, miten ratkaisevan merkitseviä rautatiet ovat tässä tilanteessa meille. Kaukaa purkavat sen raskaat ja raskaimmat tykit tultaan meidän selkäämme. Muutamiin rautatiekohtiin, kuten esimerkiksi Peronneen, sataa aika ajoin pommeja vihollisen lentokoneista, joita kaartelee taajemmissa laumoissa kuin koskaan tätä ennen kaupungin ja rautatieaseman yläpuolella. Mutta joskin vastustaja täten käyttää hyväkseen vaikeuksia armeijamme selkäpuolella, niin se kaikeksi onneksi ei myöskään oivalla ensimmäisen taktillisen menestyksensä täyttä suuruutta. Se ei tänä päivänä tunkeudu Sommeen asti, vaikka meidän puoleltamme tuskin olisi voitu asettaa mitään mainittavimpia voimia sitä vastustamaan.
Elokuun 8:nnen kohtalokasta aamupäivää seurasi suhteellisesti rauhallinen iltapäivä ja vielä rauhallisempi yö. Sen kuluessa vierivät ensimmäiset vahvistusjoukkomme apuun.