Asemamme on jo niin epäsuotuisa, ettemme voi uskoa alussa vaaditun vastahyökkäyksen johtavan entisen taistelurintaman palauttamiseen. Vastaisku olisi tarvinnut pitempää valmistusta ja vahvempia joukkoja kuin elokuun 9:nnen aamuna saattaa olla käytettävissämme. Sen vuoksi ei pidä eikä mitenkään saa hätiköidä. Kärsimättömät eivät taistelurintamalla kuitenkaan katso voivansa odottaa. Siellä arvellaan, että suotuisa tilaisuus lyödään laimin, ja syöksytään voittamattomiin vaikeuksiin. Näin menetetään osa juuri saapuneesta kallisarvoisesta jalkaväkivoimasta paikallisesti rajoitettuihin voitokkaisiin saavutuksiin, jotka eivät kuitenkaan hyödytä asemaa kokonaisuudessaan.
Elokuun 8:nnen hyökkäys tehtiin englantilaisten oikealta sivustalta. Etelässä heihin liittyvät ranskalaiset joukot olivat vain vähissä määrin ottaneet osaa taisteluun. Mutta odotettavissa oli, että englantilaisten suuri menestys saisi ranskalaisetkin rivit liikkeelle. Jos ranskalaisten onnistui tunkeutua nopeasti rintamamme läpi Neslen suunnalla, oli tilanne kauas lounaaseen ulottuvassa puolustuskaaressamme käyvä kohtalokkaaksi. Me määräämme sen vuoksi väistyttäväksi siihenastisista etumaisista asemistamme Royesta lounaaseen ja vetäydymme takaisin tämän kaupungin tienoille.
Elokuun 8:nnen seuraukset ja taistelujemme jatkuminen lännessä syyskuun loppuun saakka.
Elokuun 8:ntena kärsimämme tappion poliittisista seurauksista en antautunut minkäänlaisen harhaluulon valtaan. Taisteluitamme heinäkuun 15:nnestä elokuun 4:nteen saatettiin ulkomailla samaten kuin kotimaassakin katsoa epäonnistuneen, rohkean yrityksen tulokseksi, jollaista kaikissa sodissa sattuu. Vastoinkäyminen elokuun 8:ntena oli sitä vastoin kaikkien silmissä seuraus ilmeisestä heikkoudesta. Oli kokonaan toista, jos hyökkäyksemme ajautui karille tai jos meidät voitettiin puolustautumistaistelussa. Saalisluvut, joita vastustajamme nyt saattoivat ilmoittaa maailmalle, puhuivat selvää kieltä. Kotimaan ja liittolaistemme täytyi sitä tuskallisina kuunnella. Sitä enemmän oli meidän asiamme pysyä rauhallisina ja tarkastella olosuhteita ilman itsepetosta, mutta myös ilman liioittelevaa pessimismiä.
Sotilaallinen asema oli tosin käynyt vakavaksi. Taisteluasema hyökkäyksen alaiseksi joutuneella puolustautumisrintamalla saatettiin kyllä saattaa entiselleen, menetetyt sotavarustukset jälleen täydentää, uusia voimia tuoda entisten lisäksi. Sillä ei tappion vaikutusta kuitenkaan saatu hälvenemään. Oli odotettavissa, että vihollinen suuren menestyksensä rohkaisemana oli käyvä samanlaisiin hyökkäyksiin myös toisilla kohdin. Se oli nyt havainnut, että meidän puolustautumisjärjestelmässämme oli vuoden 1917 järjestelmään verrattuna monenlaisia puutteita. Ensiksikin teknillisessä suhteessa. Joukkomme olivat kevään 1918 jälkeen uudelleen vallatuilla linjoilla yleensä tehneet vain varsin vähän vallituksia. Kuten itäänpäin Amiensistä olevilla seuduilla niin myöskin muilla rintamanosilla puhuttiin liian paljon hyökkäyksen jatkamisesta, liian vähän puolustautumisen välttämättömyydestä. Sen lisäksi oli taisteluryhti melkoisella osalla joukoistamme ollut ehdottomasti omiaan saamaan vastustajan vakuutetuksi siitä, että puolustusrintamillamme ei enää kauttaaltaan ollut tavattavissa vuoden 1917 sitkeätä vastarintaa. Vihollinen oli lisäksi keväästä lähtien ottanut meistä oppia. Se oli viimeisissä sotaliikkeissään käyttänyt meitä vastaan samaa taktiikkaa, jolla me olimme sen useat kerrat perinpohjin lyöneet. Se ei enää hyökännyt linjoillemme kuukausimääriä kestäneitten hyökkäysvalmistelujen jälkeen eikä se myöskään ollut pyrkinyt ratkaisuun kiilan tavoin tunkeutumalla puolustusrintamaamme, vaan se oli hämmästyttänyt meitä laajoin rynnäköin. Se rohkeni nyt noudattaa tätä meidän taktiikkaamme koska se oli havainnut puolustusrintamamme heikkoudet. Jos vastustaja jatkaisi näitä hyökkäyksiään samanlaisella vimmalla, niin sen ei olisi sotaväkemme nykyiseen tilaan katsoen kokonaan mahdotonta saada vastustusvoimamme vähitellen lamaantumaan. Toiselta puolen näin siinä asiaintilassa, että vihollinen ei tälläkään kerralla suuresta alkumenestyksestään korjannut talteen niitä etuja, joita se olisi voinut saavuttaa, jälleen toivoa, että me tulisimme vastaisista pulmista suoriutumaan.
Tälle kannalle asettuen luulin elokuun 13:ntena eräässä poliittisessa neuvottelussa Spassa valtakunnan johdolle olevani velvollinen sotilaallisesta asemasta lausumaan, että se tosin oli vakava, mutta ettei myöskään saisi unohtaa, että me yhä vielä olimme syvällä vihollismaassa. Tämän käsitykseni esitin seuraavana päivänä myös keisarilleni, kun pitemmän yhteisen istunnon jälkeen ryhdyin loppulausuntoon. Minulla ei myöskään ollut mitään muistuttamista valtakunnankansleri kreivi Hertlingin käsitystä vastaan, että nimittäin meidän tahollamme ei olisi ryhdyttävä todelliseen viralliseen rauhanaloitteeseen ennenkuin olisi tapahtunut parannus silloisessa sotilaallisessa asemassamme. Siitä tulisi sitten riippumaan, missä määrin meidän oli luovuttava tähänastisista poliittisista päämääristämme.
Elokuun puolivälissä en siis näin ollen pitänyt aikaa vielä sellaisena, että tyydyttävää sodan loppua olisi tarvinnut epäillä. Toivoin varmasti, että armeija, huolimatta varjoa luovista yksityisilmiöistä viimeisellä taistelutantereella, kykenisi ainakin vielä kestämään. Luotin myös kotimaahan, että sillä oli riittävästi voimia tämän nykyisenkin pulman voittamiseen. Annoin tällöin joka suhteessa tunnustukseni kaikista niistä uhreista ja kieltäymyksistä, joita kotimaa siihen asti oli kantanut ja joita se kenties yhä edelleenkin oli kantava. Eikö Ranskan, jonka kamaralla sota nyt jo neljä vuotta oli riehunut, ollut paljon enemmän kestettävä ja kärsittävä? Oliko tämä maa koko tänä aikana koskaan menettänyt rohkeuttaan vastoinkäymistensä hetkellä; oliko se epätoivoissaan, kun granaattimme kantoivat sen pääkaupunkiin? Sitä, niin ajattelin, tuli kotimaankin tänä vaikeana ratkaisun aikana pitää silmiensä edessä ja pysyä lujana, kunhan vain me rintamalla pysyisimme lujina. Jos se onnistuisi, niin se ei voisi olla vaikuttamatta myös liittolaisiimme. Niiden sotilaallinen tehtävähän oli helppo, mikäli se koski Itävalta-Unkaria ja Bulgariaa.
Näihin näkökohtiin ei huoli asekunniamme säilymisestä mitenkään vaikuttanut ratkaisevasti. Sotajoukkomme oli neljänä sotavuotena laskenut tälle kunnialle niin vahvan perustuksen, ettei sitä, tapahtuipa mitä tapahtuikin, vastustaja enää saattanut siltä riistää. Ratkaisevasti vaikutti päätöksiini ja ehdotuksiini yksinomaan isänmaan onni ja menestys. Vaikkapa emme enää voisikaan voittojen avulla taistelutantereella pakottaa vastustajaa rauhaan, joka tarjoaisi meille kaiken sen, mikä lopullisesti antaisi takeet Saksan tulevaisuudesta, niin voisimme kuitenkin saada aikaan sen, että vastustavat voimat kamppailussa lamaantuisivat. Silloinkin me todennäköisesti turvaisimme siedettävän valtiollisen olemassaolon.
Kenraali Foch lienee Marnen-polvekkeen taistelun jälkeen havainnut, että saavutetut menestykset jälleen saattaisivat joutua hukkaan, jos meidän joukkomme saisivat aikaa virkistyä. Minulla oli se tunne, että vihollisvoimien johto nyt arveli hetken tulleen jolloin kaikki oli pantava yhdelle kortille.
Elokuun 20:ntenä ryhtyvät ranskalaiset Oisen ja Aisnen välillä Chaunyn suunnalla hyökkäykseen. Kolmipäiväisissä taisteluissa he työntävät meidät tällä kohdalla takaisin. Elokuun 21:senä ja sitä seuraavina päivinä englantilaiset levittävät elokuun 8:nnen hyökkäysrintamaa pohjoisella suunnalla luoteeseen Bapaumesta. Vihollisen toistuvat murtautumiset pakottavat meidän täälläkin linjojemme vähitellen tapahtuvaan peräyttämiseen. Elokuun 26:ntena työntyvät englantilaiset molemmin puolin Arrasia Cambrain suunnalla asemillemme. He murtautuvat läpi, mutta heidät pysäytetään lopuksi kulussaan. Silloin vihollisen uusi rynnäkkö tulvii lopullisesti syyskuun 2:sena linjoillemme suurella Arrasin—Cambrain tiellä ja pakottaa meidän pitkin rintamaa vetäytymään Siegfried-asemiimme. Voimia säästääksemme me tyhjennämme samaan aikaan etäälle yli Kemmel-vuoren ja Mervillen tunkeutuvan polvekkeen Lysin pohjoispuolella. Kaikki raskaita päätöksiä, jotka toteutetaan syyskuun ensimmäisen viikon kuluessa. Aseman toivottua kevennystä ne eivät saa aikaan. Vihollinen tunkeutuu kaikkialla heti perässä, ja jännitys jatkuu.