"Mitä ajattelet, sinä sydänkäpyseni?" sanoi lukkariukko — imarrussana, jota hän oli käyttänyt tyttärestänsä aina pienestä lapsesta asti, sillä hän väitti, että hän oli palanen hänen omasta elämästänsä.
"Minä ajattelen isän lupausta", vastasi Mari ja lyykisti niin veitikkamaisen kauniisti, että ukko ei voinut olla nauramatta.
"Mutta minä en ole vielä luvannut mitään, ja koska sinä pidät asian niin varmana, niin minä käsken sinun olla kotona".
"Isä narraa minua!" virkkoi Mari syvään huoaten.
"Niin, sen teen varmaan, sydänkäpyseni", sanoi lukkariukko mieltänsä malttaen. "Sinä saat mennä tanssiin; mutta ole kärsiväinen sitä ennen ja istu kuulemaan pientä kertomusta — kertomusta, joka varmaan huvittaa teitä kumpaakin; sillä se on minun oma lempihistoriani".
Mari ei ollut hidas kuulemaan tätä pyyntöä. Hän istui lähelle Knutsonia ja odotti maltittomasti, mitä oli tuleva, sillä isänsä ei ollut milloinkaan puhunut siitä, mitä hän nyt oli luvannut kertoa, ei kuitenkaan sydänkävyllensä.
"Siihen aikaan tapahtui", alkoi lukkariukko, "että minä olin ollut laulajana tässä seurakunnassa kaksikymmentäviisi vuotta ja olin jo neljänkymmenen vuoden vanha, eikä minua vielä siihen asti olleet kohdanneet rakkauden hehkuvat nuolet, jotka lentävät sekä aikaisin että myöhään, joko sinä makaat taikka valvot, istut taikka seisot. Tapahtuipa eräänä kauniina lauantai-iltana, kun minä olin ruukilla laulamassa yhteen morsiusparia, että minun katseheni kohtasi tytön, kauniin kuin Libanonin ruusun ja suloisen kuin Saaronin liljan. Minä tunsin taivaallisen tuoksun virtailevan läpi kaikkien viiden aistimeni ja samoin oli hänenkin laitansa, niinkun sittemmin kuulin ja huomasin. Niin ihmeelliset ovat Herran tiet. Minä huokasin ja hän huokasi. Hän oli ruukin armon kammarineitsyt ja minä seurakunnan lukkari. Me tapasimme toisemme melkein joka päivä ja — huokasimme. Näin kävimme me ja huokailimme viisi vuotta. Vihdoin kuulin minä äänen taivaasta, joka puhui ja sanoi: 'Nouse Grangårdin Per! Vyötä kupees, pue parhaat vaatteesi ja saappaasi yllesi ja mene ruukille; siellä neitsyt Stiina on se puoliso, jonka Herra on sinulle suonut'".
"Minä kuulin kutsumusta ja kaikki kävi siten, kuin sanoma ilmoittanut oli. Stiina tuli vaimokseni hauskuudessa ja hädässä, elämässä ja kuolemassa, ja onnellisempaa pariskuntaa ei totisesti löytynyt maan päällä idästä länteen, auringon noususta sen laskuun saakka. Jumala riemastuttakoon sitä hyvää sielua!"
Lukkariukko vaikeni hetkiseksi ja pyhkäisi pienen kyynelpisaran silmästänsä, jonka perästä hän jatkoi:
"Nyt on asia niin, lapsukaiseni, että vaikka te ette ole sanonut mitään minulle ettekä muille, niin olen minä selvästi huomannut, että te olette takertunut lemmen tautiin. Se ei ole tosin vielä puhjennut alinomaisiin huokauksiin, ja jotta se ei sitä tekisikään, niin pidän minä parhaana, että te heti yhdistätte kätenne ja tulette kihlatuksi pariksi. Minä annan teille suostumukseni täydellisimmästä sydämestä".