Semmoista loppua tälle kertomukselle ei kumpainenkaan nuorista saattanut odottaa. Ehdoitus tuli kuin ukkosen isku pilvistä. He katselivat toisiinsa, ja heidän kasvoillansa vaihettelivat monenlaiset värit, vaan mitään eivät he sanoneet.
"Vai niin, te ette tahdo", virkkoi lukkariukko. "Minä siis erehdyin; mutta se ei tee mitään, hyvät lapset! Kaikki voipi olla vanhoillansa".
Näitä sanottaessa sai Knutson sanat suuhunsa ja selitti, että se jo kauvan oli ollut hänen hartain toivonsa. Mari seisoi vielä punottaen ja vaieten, vaan vihdoin kuiskasi hän saman selityksen, kiersi pehmeät käsivartensa isänsä kaulaan ja peitti hänen rehelliset kasvonsa sekä kyyneleillä ja suuteloilla.
"Jumala siunatkoon teitä, lapset!" sanoi lukkariukko syvällä liikutuksella, laatien samassa molempain rakastavien kädet yhteen.
"Niin Jumala siunatkoon liittoanne, jos se on tapahtunut hengessä ja totuudessa", lausui eräs aivan tuntematon ääni, ja samassa seisoi hurjan näköinen vieras henkilö heidän keskellänsä.
Tämä tuntematon henkilö, joka näin itsensä esitteli, oli kolmenkymmenen vuotias mies, papillisessa puvussa ja koko ulkomuodolleen yksi niitä hengen miehiä, joita syyttä tahi syystä kutsutaan "Kristuksen kavaljeeriksi". Hienona ja puhdistettuna kiireestä kantapäähän, kookaskasvuinen säännöllisillä kasvoilla, jotka olivat kaunistetut pienellä mustalla korvaparralla, saattoi häntä todella sanoa kauniiksi mieheksi. Ainoa, joka oli vähän epäilyttävätä, jollemme sano tuskastuttavaa, oli hänessä se seikka, ettei hän voinut katsoa ihmistä silmiin; sillä hän vilkui alinomaa, niin ettei voinut oikein ymmärtää, mitä ne isot ruskeat silmät oikeastaan osoittivat.
Tavallisesti itsensä esiteltyä selitti vastatullut, että hän oli se pastori Bäck, jonka konsistoriumi oli määrännyt seurakuntaan armovuoden saarnaajaksi, minkä toimen hän sinä päivänä sai. Tästä syystä tulisi hänen huomenna saarnata seurakunnan kirkossa, jonka tähden hän nyt tahtoi antaa ilmoituksen niistä virsistä, jotka piti laulettaman.
"Vai niin", virkkoi lukkariukko, vastaan ottaen annetun ilmoituksen. "Herra pastori on niinmuodoin meidän uusi pappi ja minä saan toivottaa pastoria sydämellisesti tervetulleeksi tänne. Minä toivon, että me hyvin sovimme, sillä minua ovat aina esimieheni suosineet. Autuas rovastimme ja minä olimme kuin veljet. Me joimme monta totia yhdessä. Toivon saavani pyytää herra pastoria istumaan ja juomaan tervetuliaismaljan. Meillä on sellainen tapa tässä seurakunnassa".
"Minä huomaan sen", lausui Bäck mahtipontisella äänellä. "Edeltäpäin on jo minulle sanottu, että tämä seurakunta on oikea synnin pesä, jossa häjynä kiusaajana on monta lahkolaista, ja minä näen, että se on totinen tosi. Niin, murhetuttavin ja mieltä masentavin totuus, sillä sen yhteiskunnan laita on pahimmalla kannalla, missä lukkari ja koulunopettaja viettävät lauantai-illat totia juomalla".
"Niin saattaa luulla se, joka päättää kulkupuheiden mukaan", vastasi lukkariukko, vähintäkään pelkäämättä ylhäistä esimiestänsä. "Joka likemmin tuntee asian, hän langettaa varmaan aivan toisenlaisen päätöksen; sillä tämä seurakunta on paremmin paratiisi kuin synnin pesä. Täällä on rehellinen, ahkera, raitis, onnellinen ja iloluonteinen kansa, joka tahtoo alati elää rauhassa Jumalan ja koko maailman kanssa. Joka muuta sanoo, se on kurja panettelia. Minä tunnen kansani ja puolustan sitä kenen edessä hyvänsä, niinkun minä itseänikin puolustan; sillä mitä siihen asiaan tulee, että me istumme tässä ja juomme rauhallista iltatotiamme, niin sitä en minä pidä syntinä enkä häpiänä. Vieläpä luulen senkin, että herra pastori voipi aivan hyvällä omalla tunnolla ryhtyä seuraan, sillä niinkun sanoin: autuas rovastimme ja minä joimme tämän pöydän ääressä monta totia yhdessä, ja häntä pidettiin oikeudella parhaimpina ja kunnioitettavimpina pappeina koko Norrlannissa".