"Minä yhdistyn siihen", virkkoi Mari. "Minä oikein pelkäsin häntä. Hän on varmaan vaarallinen mies. Niin polttavia silmiä en minä ole milloinkaan ennen nähdyt. Minusta oli niinkun hän olisi katsonut läpi koko vaivaisen syntisen ihmisen".
"Siinä on sinulla oikein, Marini", sanoi Knutson.
"Pastori Bäck on varmaan vaarallinen mies, ja Jumala armahtakoon sitä naista, joka sattuu hänen kynsiinsä, sillä hän on varmaan susi lammasten vaatteissa. Sen minä näin koko hänen olennostansa; mutta nyt me jätämme hänet syrjään ja ajattelemme siihen sijaan ruukkia".
"Emmekö me jää ennemmin kotiin tänä iltana?" kysyi Mari, lähettäen häneen yhden kauniimpia silmäyksiä.
"Kyllä, rakastettuni! Mielelläni tahtoisin olla sinun kanssasi koko illan, sillä meillä olisi niin paljon puhumista, mutta minulla ovat omat syyni, joiden tähden minä tahdon sinut ruukille kanssani tänä iltana".
"Sitte lähden minä heti kanssasi", vastasi Mari, ja pian olivat rakastuneet matkalla. Me seuraamme heitä, mutta ensin tahdomme selittää Knutsonin syyt tähän öiseen vaellukseen.
2.
Kertomuksemme aikana oli Grangårdin seurakunta pidetty onnellisimpina koko Norlannissa; ja siitä oli sen isommaksi kiittäminen vähää ennen edesmennyttä rovastiansa. Kolmekymmentä vuotta oli hän ollut asukasten sielunhoitajana ja neuvon-antajana sekä hengellisissä että maallisissa asioissa. Tällä ajalla oli hän onnistunut saada seurakuntaan paremman asiain kannan monessa suhteessa. Kansa oli aina ollut tunnettu ahkeraksi ja rehelliseksi, mutta samalla myös omivan vissin raakuuden tavoissa ja käytännössä, joka ei soveltunut sen hyvän papin ajatuksiin. Hän osoitti heille tämän lemmellisillä ja vakavilla puheilla ja näytti sekä opilla että elämällä, kuinka heidän tulisi olla sekä Jumalaa että ihmisiä kohtaan. Talonpojat näkivät pian, että heidän pappinsa oli heidän hyvä ystävänsä, joka kaikissa tahtoi heidän hyväänsä, ja sentähden he vastaan ottivat rakkaudella ja luottamuksella hänen neuvonsa ja kehoituksensa. Hän taas puolestansa takoi, kun rauta oli kuuma. Hän näki heti, että ensitilassa heidän korottamiseksensa säädyllisessä ja siveellisessä suhteessa oli välttämätöntä paremman kansakoulun perustaminen; sillä se kun heillä nyt oli, ei ollut mistään kotoisin, koska koko koulutointa piti pari vanhaa sotamiestä, jotka kulkivat kylästä kylään ja istuttivat parhaan kykynsä mukaan vähiä tietojansa pienten lasten ahtaisiin päihin. Näin oli laita ollut miesmuistien ajat, ja luultiin myöskin, että se saisi hyvin mielellään samalla tavalla jatkua. Rovastin ehdoitus kohtasi sentähden aluksi paljon vastustusta, mutta vähitellen onnistui hänelle saada heille vakuutetuksi sen asian hyötyä ja huvitusta, jota hän puolusti. Yksi koulu perustettiin, ja se tuli ajan kuluessa mitä parhaimmaksi heidän kansakouluistansa. Lapset saivat siellä oppia ensimäiset perusteet kaikesta siitä, mikä kuuluu totiseen kansalliseen sivistykseen, ja tämä tuotti vuosien kuluessa siunatuita hedelmiä; sillä Grangårde oli monessa suhteessa oikea maaseurakunta. Sillä ei ollut ainoastaan oivallinen kouluhuone ja pitäjän jyvästö, vaan myös hyvä työlaitos ja säästöpankki sekä muita kunnallisia laitoksia, jotka kuuluvat hyvin järjestettyyn yhteiskuntaan.
Tällaisten laitosten ja olosuhteiden kautta oli seurakunta tullut onnelliseksi yhteiskunnaksi. Varallisuus ja järjestys hallitsi kaikkialla ja niiden ohessa ilo ja hauskuus. Harvoin nähtiin siellä tyrmeitä kasvoja. Monella talonpojalla oli niin hyvä olo, kuin hienoimmissa herraspaikoissa. He tiesivät myös käyttää itsensä sen mukaan, ja parempaa ja rivakampaa kansaa ei missään nähty. Siellä oli paljon pulskia nuorukaisia ja kauniita tyttöjä; mutta kauniin ja kaikista lemmityisin oli lukkarin Mari, jonka pientä kertomusta me nyt lyhyesti esittelemme.
Marin äiti oli kaikin puolin erinomainen vaimo. Hän oli palvellut monta vuotta kammarineitsyenä paremmassa herrasperheessä ja siten hankkinut itsellensä paljoa suuremman sivistyksen, kuin hänen vertaisillaan tavallisesti oli. Hän oli erittäinkin tavattoman osaava kaikissa perheellisissä käsitöissä ja muissa naisellisissa töissä. Tästä syystä sai Mari hyvin huolellisen kasvatuksen. Lukkariukko opetti hänet lukemaan, laulamaan ja pianoa soittamaan, samalla kun äiti sen ohessa harjoitti häntä sekä karkeammissa että hienommissa rouvasväen töissä. Hän oli sentähden kuudentoista vuoden vanha, jolloin äiti aivan äkkiä kuoli, täydellisesti kasvatettu perheen-emäntä, joka hoiti huoneensa tavattomalla huolella ja ahkeruudella. Ei kellään ollut miellyttävämpää kotia eikä kukaan ollut niin siisti ja hieno kotikutoisissa sunnuntai- vaatteissaan kuin hän. Kaikki olivat yksimieliset siitä, että lukkarin Mari, niinkun häntä tavallisesti kutsuttiin, oli kruunu tyttöjen seassa, jota oli suuri huvitus nähdä ja kuulla, sillä hänen muotonsa oli kaunis kuin tuoksuava ruusu ja hänen selvä äänensä helisi niin suloisesti kuin soiva lasiharppu.