Itsestänsä ymmärrettävä on, että semmoisella tytöllä oli monta pyytäjätä. Niin oli myöskin laita. Marilla oli ollut kosioita aina ruukin pehtoorista seurakunnan rikkaimpaan talonpoikaan, mutta kaikille oli hän antanut hienotunteisella tavalla rukkaset. Sentähden luultiin yleisesti, että hän täydellä todella ei tahtoisi mennä naimisiin, aina menneesen vuoteen asti, jolloin tarkinsilmäiset vakuuttivat, että hän varmaan oli rakastunut uuteen kansakoulunopettajaan. Suuri yleisö ei ottanut uskoaksensa semmoista huhua. Knutson oli tosin kaikin puolin hyvä mies ja erittäin kunnollinen koulunopettaja, mutta ei hän ollut ansiollinen saamaan sellaista tyttöä, kuin lukkarin Mari. Vieläpä arveli moni hyvin häpeälliseksi, että halvalla kouluopettajalla olisi siihen mitään toivoa, ja paljon sai hän pitää hyvänänsä pistopuheita seudun vapaapuheisilta pilkkakirveiltä. Tämä suututti häntä tosin, vaan ei niin paljon kuin luultiin, sillä hän uskoi melkein itsekin, että hänen oli ylön rohkeata toivoa semmoisen vaatimuksen täyttämistä, koska hän ei vielä tiennyt, oliko hän rakastettu vai ei. Kuitenkin oli hänellä nyt täydellinen vakuutus siitä, ja katso tässä on syy, miksi hän tänä iltana pyysi Maria kanssansa ruukille. Hän tahtoi nimittäin näyttää pilkkalinnuillensa ja kaikille heikkouskoisille, että hän oli todellakin saavuttanut sen onnen.
Niin selitti hän kuitenkin itse asian kihlatullensa, kun he valoisana kesäiltana kulkivat kaitaista metsätietä, joka vei ruukille.
Tällä nimellä ymmärrettiin jokapäiväisessä puheessa Hultaforsin rautaruukkia, jonne oli hyvä neljänneksen matka lukkarin puustellista.
"Mutta rakkain Knutson", lausui Mari, "puhummeko jo tänä iltana kihlauksestamme? Minä pelkään sitä paljoa puhetta, kuin siitä tulee".
"Ja minä olen iloinen ja ylpeä siitä", virkkoi Knutson. "Sanokoon kansa mitä hyvänsä. Minä olen varma siitä, ettei kukaan voi sanoa mitään pahaa sinusta eikä minusta… Sinä olet minun, ja sen saakoon hyvin koko maailma tietää".
"Niin, en minä häpeä; mutta minä otaksun kuitenkin, että kaikki on käynyt niin pian. Minä voin tuskin uskoa, että me olemme oikein kihlatut".
"Jotakin on vielä, johon emme ole tulleet, rakas Marini; sillä jotakin puuttuu", sanoi Knutson ja kiersi kätensä hänen hoikan vartalonsa ympärille, jonka perästä hän painoi ensimäisen suutelon hänen punaisille huulillensa. Hän sanoi sitte puoli leikkisesti:
"Nyt vasta me olemme oikein kihlatut, rakas Mari; sillä ensimäisellä suutelolla on suuri merkitys. Tule tänne minun viereeni ja kuule, mitä eräs runoilia niin kauniisti kirjoittaa siitä".
Näin sanoen veti hän hänet istumaan viereensä mättäälle polun viereen, jonka jälkeen hän syvällä tunteella lausui seuraavan sievän runoelman:
"Täht' illan istui pilvell' hopeisella,
Siimeestä kysyi neito lausehella:
Mit' ajatellaan silloin taivahassa,
Kun ensi muisku saadaan maailmassa?
Ja illan impi kaino vastas siihen:
Maan päälle katsoo joukko enkelien;
Siell' kuvastuvan näkee autuutensa,
Kun kuolo kääntää poies kasvosensa".