Ison ajan kuluttua tuli kirkkoväärtti ja seurakunnan lukkari, joka luultavasti oli vieraissa, tupaan ja rupesivat minua tyystin katselemaan.
"Saakeli vieköön," sanoi lukkari iloisesti nauraen, "minä luulen että se on itse Liisan Thore, jonka sinä, kunnian veljeni, otat rengiksesi. Miten nuoriso sentään kasvaa joutusasti. Minun mielestäni ei sitten ole vielä muuta kuin joitakuita päiviä, kuin hän oli vähäinen tiitana ja kuljeskeli ympäri kerjäläis pussineen, ja nyt hän jo on koko iso mies. Niinhän se käy: nuoret kasvavat ylös- vaan vanhat alaspäin… Se oli sinun onnesi, Thore raukkani, ettäs sait niin hyvän paikan; sen vertaista et löydä paikkakunnillakaan. Täällä saat oppia yhtä ja toista, vaan ensimäiseksi työtä tekemään, joka aina on hyödyllistä nuorukaisille."
"Niin kyllä," sanoi kirkkoväärtti, "täällä hänen kuitenkin pitää saaman tehdä muuta kuin lukea rukouksia ja veisata virsiä… Täksi ehtooksi saat mennä luhaan Ollea auttamaan pelujen hakkaamisessa. Huomenna saadaan keskustella enemmän."
Näin sanottuansa käänsi hän selkänsä minuun päin ja meni takaisin kammariin, johon hän vaaitteli lukkariakin tulemaan, totilasiansa tyhjentämään. Minä tottelin saatua käskyäni, mutta pysähdyin ensin muutamaksi silmänräpäykseksi halko mäelle ja hakkasin vähä halkoja, sillä vanha tarina kertoo, että jos palveluksen pitää olla onnellinen, niin rengin pitää ensimäiseksi työksensä hakkaaman halkoja ja piian kantaman vettä. Luhaan tultuani toivotti Olle minulle terve tultua rehellisellä kättelemisellä, mutta niin kovasti, niinkuin käteni olisi ollut viila-penkissä.
Olle oli isonkokoinen roteva mies, olossansa vähä etukumara ja jotenkin väärä-säärinen. Hänellä oli pöyheä pellavan värinen tukka, joka ei näyttänyt moniin aikoihin olleen jonkun kampan eli harjan parissa. Hänen harmaista silmistänsä ei saanut tietää mitään. Muutoin ei hänen kasvonsa olleet rumat. Hän oli hyvin levollisen näköinen, jonka voi luulla sekä hyvyydeksi että tyhmyydeksi. Hän näytti olevan noin neljänkymmenen vuoden paikalla, vaikka minä jälkeen-päin sain kuulla, että hän vaan oli pari vuotta neljännellä kymmentä. Minä tiesin hänen palvelevan jo neljättä vuotta tässä paikassa, ja päätin sentähden tutkistella häneltä yhtä ja toista, jota alkavaisen olisi lysti tietää.
"Kirkkoväärtin taloa sanotaan hyväksi palveluspaikaksi," sanoin minä työtä tehdessämme.
"Minä olen palvellut huonommissa," vastasi Olle päätänsä nostamatta.
"Kaikki ihmiset kehuvat tätä kovasti."
"Saattaa niin olla… Ruoka on jotenkin hyvä ajoittain… Kaksi ryyppyä joka päivä ja vähäinen 'taskumatti' kuin olemme takamaassa… Ei mar sitä näinä aikoina monessa paikassa saa."
"Täällä sanotaan pidettävän kireä komento," sanoin minä vähä aikaa vaiti oltuani.