Joissakuissa piirissä on viimeisiin aikoin iloittu sen ylitse että tämä laki myöhemmin annetun asetuksen kautta on tullut kumotuksi, niin ett'ei sellaiset tapaukset enää taida tulla kysymykseenkään, mutta tässä luulossa ovat varmaan erehtyneet. Se, joka vähäkin tuntee kuntalaisten mieli-alan maalla yhteisesti ja sen sivistyksen kannan, jolla useammat meidän kirkon neuvo-kuntamme jäsenet ovat, saattaa ilman vaikeutta käsittää, että uskon harjoittamisella, jonka senkaltaiset ihmiset tutkivat, ei ole paljo hyvää toivottavaa. Laki seisoo niinmuodoin vielä raakuudessansa ja johdattaa luultavasti samallaisiin surullisiin päätöksiin pääasiassa; sillä ero ruokottoman nimis-miehen ja ruokottoman kirkon neuvo-kunnan jäsenen välillä ei ole niin mahdottoman suuri, että meidän siitä syystä sopisi toivoa parempaa tuleviksi ajoiksi, vaan pikemmin saamme pelätä huonompaa, jos tyystään asian tutkimme. Pankoot asian-omaiset tämän sydämmellensä, jos he täydestä todesta tahtovat estää ne jumalattomat vainoamiset, jotka joka päivä tapahtuvat maamme piirien sisällä, niitä niin kutsuttuja lukijoita vastaan, haitaksi kristillisyydelle ja itsellemme häpeäksi koko mailman sivistyneitten kansain edessä.
Niin pian kuin vieraat olivat menneet pois vaipui leski polvillensa ja rukoili hartaasti, josta minä, paitsi muuta, kuulin nämät sanat; "Isä anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä mitä he tekevät!"
Tämä tapaus rikkoi kuitenkin koto-rauhan levollisessa asumuksessamme. Leski ja hänen ystävänsä vietiin käräjiin ja saivat sakkoa luvattomasta kokountumisestansa, joka saattoi heille sekä maksoa että murhetta. Meidän asumustamme vartioittiin niinkuin se olisi ollut ryövärien luola. Nuuskittelijoita piiritti melkeen aina asumustamme. He pitivät silmällä kaikki mitä me teimme, josta sitten tekivät tilin nimis-miehelle, ensin kuitenkin siipiä sivuun pistettyänsä. Nimis-mies taas sai ylimmäiset kiitokset rovastilta ja pitäjän lauta-kunnalta sotansa tähden "körttiläis roistoja" vastaan. Häntä mainittiin ylistyksellä läänin maaherralle, joka toimitti hänelle "kunnia-rahan kehuttavista töistä." Mutta vainoomista katsomatta, jota saivat kärsiä, pitivät meidän kotolukijamme edeskinpäin rukouksia. Mutta ett'eivät he tästälähin tulisi häirityksi, pitivät he kokouksensa avarassa luolassa, joka oli kaukana synkeässä kuusistossa. Kaksi henkeä oli aina vahtina valmiita varoittamaan jos liiallisia ihmisiä oli sinnepäin kuluussa, jota ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Niinmuodoin saivat he täällä hiljaisuudessa ja rauhassa pitää rukouksensa, näkemättä mailmalta, vaan ei siltä joka sanoo: "Missä kaksi eli kolme on ko'ossa minun nimessäni, siinä minä olen heidän keskellänsä."
Kuinka mielelläni enkö minä olisi tahtonut viettää kaiken elämäni näitten ihmisten seassa; mutta se ei käynyt päinsä, kosk'ei leski tarvinnut mitään apua talvella. "Kernaasti," sanoi hän kerran, "saisit sinä jäädä tänne siksikin aikaa, mutt'ei se olisi sinulle hyödyllistä tuleviksi ajoiksi; sillä sinä tarvitset enemmän tietoa mailmasta, ja myöskin enemmän työtä, kuin minulla on antaa. Sinun pitää sentähden laittaa itsellesi toisen palveluksen syksyyn. Minä olen koettanut saada sinua jonkun tuttavani tykö, mutta ne ovat enemmästä päästä köyhiä ihmisiä, joilla ei ole varoja renkiä pitää. Minä en siis tiedä ketään erittäin jonka tykö minä sinua toimittaisin, ehkä kyllä mielelläni olisin tahtonut, sillä harvat ovat ne paikat, joissa tähän aikaan on hyvä palvella. Minä toivon kuitenkin että se joka hakee hän löytää, ja annan sinulle siitä syystä muutaman päivän vapauden… Onnea matkalle!"
Minun täytyi taivuttaa mieleni tilaisuuden mukaan. Muutaman päivän perästä jätin minä itseni Herran haltuun ja vaelsin kirkonkylään, jossa minä sain paikan kirkkoväärti Pietari Antinpojan tykönä, joka oli paikkakunnan rikkaampia ja esimäisiä talonpoikia. Kulku-puhe varmaan sanoi hänen olevan kireen vaatimuksissaan, mutta hänen palvelustansa pidettiin kuitenkin paraampien joukossa toisten rinnalla. Minun piti saaman kaksikymmentä riksiä ja liina housut vuodessa palkaksi. Tämä tärkeä asia ja ne hyvät lauseet, kuin olin kuullut tulevasta haltia väestäni, tekivät minun nykyisessä tilassa kovin iloiseksi. Surumielin katselin minä kuitenkin sitä aikaa vastaan, jona minun pitäisi eritä hyvistä ystävistäni Rauhalassa, jotka kaikin puolin olivat olleet niin sanomattoman hyviä ja ystävällisiä minua vastaan. Se hetki tuli kuitenkin ennenkuin olisin toivonutkaan.
"Jumala sinua siunatkoon, rakas Thoreni," sanoi leski, kyyneleet silmissä, hyvästi-jätön katkerana hetkenä. "Ei minulla ole muita neuvoja sinulle antaa johdatukseksi tiellesi, kuin ne jotka saat lukea tässä kirjassa, jonka minä hyvästä sydämmestä annan sinulle lahjaksi. Lu'e sitä ahkeraa ja älä koskaan unhota kansa-käymistäsi Jumalan kanssa rukouksessa… Kuin sinä saat jonkun vapaan hetken ja tahdot käydä meitä tervehtämässä, niin olet aina sydämmellisesti terve tultuasi. Voi nyt hyvin. Jumala sinua suojelkoon elämässä vaeltaessasi!"
Ei hän voinut sanoa enempää ja minä puolestani en saanut sanakaan maalle. Niin liikutettuja olimme me molemmat, taikka oikeemmin kaikki kolme; sillä vähä Elina seurasi minua kauas pitkin tietä ja itki katkerasti. Minä annoin hänelle eroitessamme vähän bernsteinisen ristini, rakkain minulle kaikesta omaisuudestani, ja sain häneltä vähäisen hopea sormuksen, jonka hän, kuulematta kieltoani, repäsi toisesta korvastansa. Minä kannoin tämän vähäisen sormuksen mustassa rihmassa kaulassani, hänen ja molempien äitieni muistoksi, sillä minä taisin täydestä todesta pitää leskeä toisena äitinäni. Kirja, jonka minä sain matkakumppanikseni oli "Johan Arndt'in Totinen Kristillisyys." ^
VI.
Vaeltaessani määrättyyn paikkaani en minä voinut olla vertausta tekemättä tilani välillä nyt ja yksi vuosi takaperin. Silloin — nimittäin yksi vuosi takaperin — olin minä ryysyissä ja laiha, ja minun ajatukseni ihmisistä senjälkeen. Nyt minulla oli hyvät vaatteet päälläni ja vielä kaksi täysinäistä nyyttiäkin vaatteita. Minä olin lihonut ja käynyt punaiseksi. Yleisesti minua sanottiin raavaaksi ja väkeväksi nuorukaiseksi ja myös jotenkin kauniiksi. Minä olin havainnut hyviä ja jalomielisiäkin ihmisiä löytyvän, ja se ilahutti minua kovin. Minun elämäni ehdot ja ajatukseni olivat niinmuodoin näkyvästi paranneet. Hurskaalla mielellä ja vahvistetuilla voimilla menin minä pelkäämättä tulevia aikoja vastaan. Toivon helottavalla suurennuslasilla näin minä itseni tulevana aikana Rauhalan voipana isäntänä, jossa minä vähän Elinan kanssa eläisin onnellista elämää ja palkittisin, miten paraiten taitaisin, kaiken sen hyvyyden, jota olin nauttinut tässä maallisessa paratiisissa. Kuinka onnellisia eikö meidän toivomme ole viidentoista vuoden vanhana! Mutta meidän kauniimmat toivomme raukeevat niinkuin lapsen suopa-kuplat; ei kuitenkaan aina.
Hämärässä tulin minä uuteen palveluspaikkaani. Koska minä tiesin kirkkoväärtin talon yhdeksi niistä puhtaista paikoista, joissa ei palkollinen saa mennä suoraan huoneeseen, menin minä aluksi kyökkiin, jossa ei siinä tilassa ollut muuta kuin yksi suuri musta kissa, joka istui takalla ja myrisi, jonka minä pidin pahana merkkinä. Täällä seisoin minä vähän aikaa ja odotin että joku ihminen tulisi sisään, mutta kuin ei kukaan tullut, rohkasin minä luontoani ja menin tupaan. Talon emäntä tuli paikalla vastaani. Minä sanoin hyvää ehtoota, johonka hän vastasi muistutuksella että minun pitäisi pysyä matolla, niin ett'en tahrisi laattiaa. Senjälkeen meni hän kammion ovelle ja ilmoitti jotenkin kirisevällä äänellä että minä olin tullut.