Hänen toivonsa ei tullutkaan petetyksi. — Niin kutsuttu elävän leski oli hyväntahtoinen varma akka, joka tiesi pitää siivon ja järjestyksen sekä ulkona että sisällä. Hän oli saanut töllin perinnöksi ja ei niinmuodoin maksanut siitä mitään veroa, josta syystä hän voi jotenkin hyvin talouden-hoinnon puolesta. Tämä oli vähäinen hyvä paikka, joka elätti kaksi lehmää ja neljä lammasta, vaikk'ei täällä ollut muuta kuin kahden tynnyrin ala viljeltyä maata. Näitä viljeli hän sillä lailla että se olisi ollut kunniaksi kelle maanviljelijälle hyvänsä. Itse hän kylvi peltonsa ja leikkasi laihonsa. Hän piti sitä kunnianansa että olla oman onnensa seppä. Esimerkillä näytti hän kuinka minun pitäisi tehdä monessa työssä, joka tähän saakka oli minulle tuntematoin. Hän tahtoi että työn piti käymän joutusasti eikä millään lailla kärsinyt ährimistä. Minun täytyi väliin tehdä oikeen vankasti työtä, mutta minä tehin sitä ilolla enkä vastahakoisuudella, sillä minua kohdeltiin aina lempeällä tavalla sekä sanoilla että töillä.
Tölli ansaitsikin aivan hyvin nimensä Rauhalan. Tämä oli kahden vuoren välillä väheisessä hedelmällisessä laksossa, kiiltävän järven rannalla, säilytetty kaikilta myrskyiltä ja rauhassa niinkuin helmi näkinkengän povessa. Huoneet olivat punaiseksi maalatut vaan lasin pielet valkoiseksi. Järven puolella oli vähäinen puutarha, jossa kaikellaisia kaaliksia ja kukkia kasvoi niinkuin myöskin muutamia hedelmä-puita. Kaikki oli sievästi laiteltu aina vähempiin osiin asti. Sama järjestys hallitsi myös huoneissa, jossa joka kappale todisti järjestystä rakastavan hengen pitävän huoneen hallitusta. Sama henki tiesi maullisesti sovitella vähimmänkin kappaleen, hyödyksi ja huviksi sille jota se liikutti. Elämän laatu oli yhtä säänöllinen. Puhtaus höystäsi ruoan ja ystävällisyys teki pienimmänkin atrian iloiseksi pidoiksi. Vuorottain luin minä ja vähä Elina joka päivä aamu- ja ehtoorukouksen, jonka leski päätti virren laulamisella, jonka jälkeen me ilo-mielin menimme työhön tai levolle. Vuorottain menimme me myös pyhä-päivinä kirkkoon, koska se oli tarpeellista että toinen meistä jäi kotio eläimistä ja kodosta vaaria pitämään. Joka sunnuntai iltana kokountui meidän tupaamme joitakuita tuttuja ja joivat kupin kahvia. Senjälkeen luki yksi niistä päivän saarnan Lutheruksen postillasta, jonka perään he ison aikaa juttelivat hengellisiä asioita. Nämät jumallisuuden harjoitukset olivat aina sydäntä ylentäväiset ja opettavaiset, minä kumminkin opin niistä paremmin ymmärtämään Jumalan sanan, kuin minä ennen olin oppinut kaikista niistä saarnoista, jotka olin kuullut kirkossa. Näissä oppi-jutteluksissa oli yksi henki, jota en vielä ollut havainnut kellään saarnaajalla. Kokous päätettiin tavallisesti ilta-rukouksella ja jonkun virren laulamisella, jonka jälkeen seura erisi ja kukin meni rauhallisesti ja levollisesti kotiinsa.
Älä usko rakas lukiani että nämät ihmiset puolustivat jotakin väärää oppia, joka olisi ollut meidän puhdasta ja selvää oppiamme vastaan, jota Lutherus ja hänen kaltaisensa hengen miehet kaikkina aikoina ovat saarnanneet. Ei he koskaan saarnanneet kapinaa sitä seisovaa vastaan valtakunnassa ja kirkossa; ei he milloinkaan moittineet pappiemme eikä muitten ihmisten toimituksia, joll'ei heillä ollut selvää syytä; nämät olivat sanalla sanoen ainoastaan muutamia jumalisia sieluja, jotka löysivät virvoitusta toinen toisensa seurassa ja jotka kaikin puolin kuuluvat niitten lukuun, jotka ei vaivaa ketään. Heidän mieli-lauseensa kuului näin!
"Iloo ei ole Jumalata,
Jumalata ei ole rauhaa!"
Uskoen tätä pää-ajatustansa kunnioittivat he Jumalaa iloisella mielellä, ei ainoastaan Pyhänsä Raamatussa, vaan myös kaikessa siinä hyvässä, ihanassa ja ihmeellisessä, jota saamme lukea luonnon isossa kirjassa.
Oloni tänkaltaisten ihmisten seurassa teki terveellisen vaikutuksen tunnolleni. Ne hyvät aikomukseni, kuin jo olin päättänyt, tulivat tämän kautta vielä enemmän vahvistetuiksi. Minä tulin tuntemaan uuden puolen elämässä, riemuitsin sentähden sydämmessäni. Leski oli minulle hellä äiti ja vähäinen Elina rakas sisar. Suurin ystävällisyys oli meidän välillämme. Vähällä Elinalla ja minulla oli ihmeellinen lysti ulkona siinä raittiissa virvoittavassa luonnossa, jossa me kirmasimme viheriäisessä ruohossa, niinkuin kaksi viatointa linnun poikasta. Äiti katseli ilo-mielin huviamme, joita hän aina kehoitti, ehk'ei hän milloinkaan itse ollut oikeen iloinen. Hänen kalveat kasvonsa todistivat selvästi hänen kärsivän jotakuta salaista surua, joka vähitellen kalvoi elämänsä lankaa. Luultavasti pyöri tämä suru sen kadonneen sulhasen ympärillä, josta hän aina puhui lempeällä tunnolla. Minä ja vähä Elina olimme sen siaan sitä iloisempia. Ilon päivät olivat kuitenkin lyhykäiset, sillä kohta tuli yksi tapaus joka ilkeästi liikutti meitä kaikkia ja joka myös joksikuksi aikaa rikkoi rauhan levollisessa asumuksessamme.
Sunnuntai iltana kesku suvessa, kuin vähäinen seura tavallisuuden mukaan taas oli kokountunut tupaamme ja kuulteli päivän saarnaa, jota leski itse kuuluvalla äänellä luki Lutheruksen postillasta, avattiin ovi äkkiä ja muutamia tuimia miehiä astui sisään, kukin pitäen kädessänsä suurta rusakeppiä. Joukon esimäinen mies oli paikkakunnan nimis-mies, jonka kädessä oli paljastettu miekka, jolla hän kiroten löi pöytään, niin että kahvikupit hyppäsivät laattialle ja kierielivät pieninä palasina ympäri permantoa. Sen jälkeen antoi hän kuulla kauhean äänensä ja sanoi:
"Mitä helvetin hullutuksia te täällä sovittelette, Kirottu körttiläisseura… Ettekö te tiedä että laki kieltää kaikki uskonopilliset kokoukset muualla paitsi kirkossa, jossa saatte lukea, laulaa ja riekistellä meidän Herramme edessä niin paljon kuin tahdotte, eri-puraisuutta ja sekaseuraa seurakunnassa nostamatta. Teidän kaikkien pitää tuleman käräjille ja saaman sakkoa, sillä minä en kärsi mitään körttiläisyyttä voutikunnassani. Laittakaa nyt paikalla luunne tielle kukin kotiinsa päin, muutoin minä höystään teidän viheliäisen lihanne, niin että tulette tuntemaan Pyhän Hengen vaikutukset monta päivää, niin totta kuin minä olen Kuninkaallisen Majestätin uskottu palvelija ja minun nimeni on Arvid Kinnari."
Tämän kaltaisilla sanoilla pitkitti hän puhettansa kiroten ja haukkuen ison aikaa, kumppaniensa suureksi huviksi, jolla ne, paikkakunnan paraat talonpojat, kuulusasti antoivat mieli-suosionsa tietä. Yksi vanha harmaapää ukko koki alusta puolustaa itseänsä, mutta saatettiin paikalla vaikenemaan tukusalla kepin pamauksella. Ei tässä ollut muuta ehtoa kuin jättää tantereen, jonka ne nuhdellut jättivätkin niin pian kuin mahdollista. Nimis-mies seuranensa meni myös tiehensä, sitä ennen vielä kerran koko joukon haukkusanoja ulos-ajettuansa kotolukemista vastaan yleisesti ja leskeä vastaan erittäin, joka arvasi jättää tilaa senkaltaiselle "roisto-väelle".
En minä voi kertoa kuinka hirvittävä tämä tapaus oli minun mielestäni. Se näytti minulle mahdottomalta että senkaltaiset kokoukset, joihin ainoastaan muutamia jumalisia ja rauhallisia ihmisiä kokountui, olivat laissa kielletyt, semmenkin kuin minä kokemuksesta tiesin että vapaasti saatiin kokountua aikaa kuluttamaan korttien pelaamisella, juomisella ja kiroomisella, ilman että nimis-mies eli joku toinen sekoitti itseänsä asiaan. Minä hämmäistyin vielä enemmän, kuin minä sain tietää meillä tosiansakin olevan senkaltaisen la'in, ja ajattelin itsekseni! ei iki mailmassa oikeus ole tämän peru.