"Juuri tarpeelliset vaattet enkä mitään muuta… Vasta viimeisinä vuosina olen minä saanut niin suuren palkan, että olen edes vähän voinut auttaa vanhaa äitiäni, joka on vaivais-huoneessa. Useimmilla torpparilla ei ole parempia päiviä kuin meilläkään, usko se. Jos minä naisin ja saisin huoneen täyteen kakaroita, jotka anoisivat leipää, kuitenkin saamatta, niin se olisi kymmentä kertaa pahempi… 'Näin on paras, sanoi se kuin itsensä hirtti.'"
"Mutta sillä tavalla ei sinulla ole mitään tulevaisuutta," sanoin minä.
"Vaivais-huone, etkös sitä käsitä," sanoi hän syvällä huokauksella, joka oli ensimäinen, kuin olin kuullut nousevan hänen leveestä rinnastansa.
Hänen kuvauksensa palkollisen elämästä oli varmaan synkeä, mutt'ei se kuitenkaan tehnyt minua alakuloiseksi. Minä toivoin parempia aikoja, kuin tämä vuosi vaan hyvin loppuisi.
Kevät puolella tuli kuitenkin tapaus joka ajaksi kaihesi kaikki toivoni.
Olle ja minä olimme pellolla kyntämässä. Minä olin ollut koko edellisen yön kyytissä ja olin sentähden väsyksissä ja unikin rupesi tuleen sitä kankeeta savea kyntäessäni. Olle huomasi sen ja sanoi että minä hyvin taitaisin panna vähäksi aikaa huokaaman; hän lupasi kyntää sitä ahkerampaa. Minä en myös ollut hitainen tottelemaan käskyänsä. Lehtevän niini-puun varjossa nukuin minä pian ja tulin vasta henkiin kuin kepillä äkkinäisesti huidottiin selkääni. Minä hyppäsin silmänräpäyksessä ylös, ja tietämättä mitä tehin, tuuppasin minä isäntääni, niin että hän kaatui nenällensä maahan. Langetessansa riipasi hän koko toisen poskensa terävään kiveen, niin että veri tirisi monesta paikasta. Tästä hän tuli vallan villityksi. Toisella kädellänsä tarttui hän niskaani ja toisella hän löi siksi kuin keppi, joka hänellä oli muassa, meni rikki. Varmaan hän olisi hakannut minun pilalle, jollei Olle olisi tullut väliin. — Kuin me molemmat olimme joutuneet kylmeneen tämän odottamattoman tappelun perään, pyysin minä sydämmellisesti anteeksi että olin tuupannut, jonka olin tehnyt aivan tietämättä.
"Siitä asiasta saamme vielä keskustella," sanoi kirkkovääriti. "Sinun pitää saaman tietää mitä se maksaa että lyödä isäntäänsä… Minä laitan sinun sinne, johon ei kuu eikä aurinko paista."
VII.
Huone-kurituksen estämisen kanssa on sama laita kuin sala-kokous julistuksen kumoomisen kanssa. Luullaan sillä jo kaikki voitetuksi, kuin ainoastaan on otettu kukon askel etiäpäin sivistyksen tiellä.
Ei palkollinen kärsi missään ijässä niin paljoa kuin viidentoista ja kahdeksantoista vuoden välillä. Sillä ijällä ei hänen voimansa vielä ole tuleentuneet, vaan häneltä vaaditaan sentään että hänen työssä pitää mennä ison miehen rinnalla, jonka hän mielellänsä tahtoo tehdäkin, ehkä hän paljon saa kärsiä koetoksensa tähden. Hänen kunniansa on tällä aikaa erinomattain arka, ja yksi kärsitty vääryys painaa raskaasti viatointa sydäntänsä. Se on myös tällä ijällä kuin ajatukset saavat suuntansa tuleviksi ajoiksi, sekä pahuuteen että hyvyyteen. Kuinka tarpeellista eikö se sentähden ole että olla ihmisellinen kohtelemisessaan nuorukaisia vastaan, jos edespäin tahdomme saada hyötyä ja iloa miehistä. Läsnä olevassa tilassa tehdään aivan päin vastoin. Vanhempaa palkollista, joka on voimallinen ja tottunut joka työhön, niin että hän voi puolustaa itsensä sivistymätöintä isäntää vastaan, häntä suojelee laki, vaan se heikko ja tottumatoin nuorukainen on jätetty itsevaltaisuuden ja julmuuden valtaan, joka varmaan sitä kauheammasti kostaa vähennetyn valtansa hänen päällensä. Miehen pitäisi samalla ikää päästä vapaaksi huone-kurituksesta kuin vaimokin, jos perin pohjin tahdotaan estää sitä pahaa, kuin se kaikkina aikoina on matkaansaattanut valtakunnassa.