Senkaltaiset ihmiset eivät suinkaan tytyneet talon nyt olevaan tilaan. Kaikki piti korjattaman ja tehtämän kauniimmaksi. Kaupungista tuotiin työmiehiä, jotka monta viikkoa tekivät kaikellaisia koristuksia. Pian tuli kaikki niin upeeksi kuin vapasukuisten asumuksissa. Seinät olivat vuoratut ranskan paperilla ja kalliilla maalauksilla. Seinissä oli isoja peiliä, katoissa lasi ruunuja ja muut huone kalut mahognystä j.n.e. Siellä elettiinkin yleisesti upeesti. Hän kävi ainoastaan herroen kestissä, jossa ei viiniä eikä punssia säästetty. Semmoinen elämä ei varmaan olisi kauan kannattanut, jollei hänellä olisi ollut hyviä sivu sisääntuloja. Hän oli nimittäin sangen taitava kirjoittamaan ja räknään, ja piti sentähden kaikki kalunkirjoitukset ja huutokaupat, kuin oli pidettävät. Hän auttoi myös ihmisiä käräjillä, osti velka-kirjoja ja haki ulosmittauksia, lainasi ihmisille korkeaa korkoa vastaan, joista kaikista hän sai hyvät voitot. Köyhät talonpojat sanoivat että se nylki heidän luihin asti. Maanviljellyksestään ei hän paljoa huolinnut; mutta hän vaati meiltä palkollisilta raskaan työn ja orjallisen nöyryyden, jolle ei välistä voinut olla nauramatta.

Senkaltainen oli tämä isäntä. Mikon päivänä muutin minä toisen tykö. Minä palvelin nyt kymmenen vuotta renkinä, mutta semmoista isäntää kuin Matti Eeronpoika oli en minä koskaan saanut. Minä muutin usein paikkaa siinä toivossa että löytäisin jonkun paremman, aina kuitenkin menestymättä. Että lavealta selittää kummoinenka minun tällä aikaa oli olla, tulisi sekä ikäväksi että veisi paljon aikaa, jonka tähden minä vaan lyhykäisesti tahdon kertoa, minkä kaltainen palkollisen elämä maalla yleisesti on.

Palkollista pidetään enemmästä päästä senkaltaisena ihmisenä, joka on huonompi toisia, syntynyt ainoastaan vaiti olemaan ja kärsimään, työtä tekemään ja orjallisuutta näkemään. Herramaiset talonpojat ylönkatsovat hänen sentähden että heillä on väärä käsitys kunniasta. Se on niinkuin hän ei kuuluisi talon väkeen, paitsi silloin kuin hänen töitänsä tarvitaan. Köyhien tykönä, jotka ovat ne useammat, elää hän niinkuin hän kuuluisi sukuun, mutta täytyy tytyä heikompaan ruokaan, kosk'ei heillä ole varoja pitää parempaa, jos tahtovat jaksaa maksaa runsaat veronsa. Minä olen palvellut paikoissa, joissa ei meillä ole ollut minkäänlaista lihaa pöydällä koko vuonna paitsi joulun aikana. Kaikki piti vietämän kaupunkiin myytäväksi. Isällinen hointo on yhtä rikkaitten ja köyhäen tykönä, ja ne viimeiset eivät millään lailla ole parempia kuin ne edelliset. Molempaen seassa löytyy varmaan parempia, ehkä niitä on aivan harvassa. Tällä en minä suinkaan tahdo sanoa että ihmiset yleisesti ovat kovia ja paatuneita; mutta se on tullut totutuksi tavaksi että sillä tavalla pitää palkollisiansa. Itse sorrettuja koettavat he vuorostansa sortaa, ja se köyhin tulee viimein jäämään ahdistukseen. — Jos vielä panemme sen mieleemme ett'ei palkollisella koskaan ole vapaata hetkeä, että hän saa huonon ruoan ja hänen kuitenkin pitää tekemän raskaan työn, ett'ei häntä kohdella juuri ystävällisesti, että hänellä on vähäinen palkka eikä mitään muuta toivoa kuin vaivaisten huone, niin meidän pitää myöntyä siihen että hän elää orjan elämää.

Minä olin, niinkuin jo kerran sanoin, palvellut kymmenen vuotta, jolla ajalla olin ollut aivan säästäväinen, vaan en ollut kuitenkaan voinut ansaita enempää kuin kaksisataa riksiä. Minun tulevaisuuteni oli synkeä, mutta vielä synkeämpi se olisi ollut, jollei minulla olisi ollut sitä toivoa että kerran saada Rauhalan omaisuudekseni ja vähän Elinan vaimokseni.

X.

Vähä Elina oli nyt kahdenkymmenen vuoden vanha nainen, kaunis katsella kuin ihana suvi aamu. Hänellä oli keltaiset hiukset, kirkkaat valeensiniset silmät ja suu kuin ruusun nuppi. Varreltaan oli hän hoikka ja kaunis. Hän oli iloinen ja liukas kaikissa liikunnoissansa ja myöskin lempiä ja ystävällinen kaikille ihmisille.

Koko palvelus-aikanani olin minä pitänyt Rauhalaa kotonani, ja pidettiin siellä myös aina kuin oma lapsi. Elinalle olin aina ollut ystävällinen aivan kuin sisarelle. Minä tunsin perinpohjin hänen hyvät tapansa ja olin myös vallan vakuutettu hänestä tulevan hyvän vaimon. Kauan olin minä rakastanut häntä salaisesti. Rakkaus on merkillinen. Useammasti kuin sata kertaa olin minä mennyt Rauhalaan siinä järkähtämättömässä tarkoituksessa, että pyytää hänen sydäntänsä ja kättänsä, mutta viimeisessä silmänräpäyksessä en enää taitanut sanoa sanaakaan. Hänellä oli monta kosijoitsijaa, ja sanottiin hänen ottavan nuoren talonpojan. Sepä sanoma minulle monta murhetta tuotti. Uskon myös asiassa ainakin olevan vähä perää, sillä Elina oli viimeisiin aikoihin ollut erinomattain vähäpuheinen minua vastaan. Kaikki ei ollut niinkuin ennen. Kuitenkin päätin minä sanoa hänelle ajatukseni, sillä tietämättömyys vaivasi minua kauhiasti. Siinä tarkoituksessa menin minä yhtenä kauniina päivänä Rauhalaan, jossa myös onnestuinki tavata Elinan yksistään kotona. Nyt taikka ei koskaan, ajattelin minä ja istuin sohvaan.

Minä mietin kauan miten alkaisin kosijoitsemiseni, mutt'en voinut löytää sopivia sanoja. Viimein menin kangaspuitten tykö, jossa Elina kuto palttinaa. Tämä oli Juhannuksen aikaan, ja niinmuodoin hyvin lämmin sekä ulkona että sisällä. Elina oli sentähden avannut hameensa liivit edestä. Kutoessaan lensi se vähäinen bernsteininen risti näkyviin avoimesta povestansa. Minä huomasin oitis tilaisuuden sopivaksi ja sanoin:

"Vieläpä sinä kannat sitä vähäistä ristiä!"

"Kuinkas muuten… Sinä olet kuka tiesi jo aikaa pannut pois sormuksen," vastasi hän. Minä aukasin liivini ja näytin hänelle sormuksen; silloin näin minä loistavan punan hänen poskillansa.