Me olimme nyt toukokuun loppupuolella. Äitini istutti perunoita kaskeen, joka oli kaukana synkässä metsässä. Minä olin jo kolmen vuoden vanha ja pyörin toimeliaana hänen ympärillänsä, hänen työtä tehdessään, jossa myös tavallani koetin auttaa häntä, ehk'ei koko toimeni muuksi hyödyttänyt, kuin sekoitukseksi. Päivä oli kovin kuuma ja minä nukuin sentähden pian likellä olevan kiven päälle. Äitini kantoi minun oitis metsään ja pani minun siellä lepäämään lehtevän koivun alle, ja palasi taas työhönsä. Viimein rupesi minun pitkä uneni aatteluttaan häntä, ja sentähden lähti hän myös minua herättämään. Mutta kuin hän tuli paikalle olin minä jo — kadonnut. Hän huuteli minua nimeltä; haki minua joka taholta metsää; haki koko päivän ja vielä yönki, siksi kuin hän vihdoin viimein pyörtyneenä vaipui maahan. Virvottuansa rupesi hän uudestaan hakemaan, vaan kaikki turhaan. Viimen meni hän kirkon kylään ja kertoi siellä tapauksen. Siellä häntä yhteisesti lohdutettiin sillä ilahuttavalla vakuutuksella, että sudet jo olivat minun syöneet, jonka tähden hänen pitäisi kiittää Jumalaa. Suuttumattomilla rukouksillansa sai hän kuitenkin koko joukon ihmisiä ko'olle, jotka jahdilla lähtivät hakemaan sitä kadonnutta lammasta. Kuin he olivat hakeneet kaksi päivää, löysivät he minun viimein tiheessä pensikossa, melkeen nälkään nääntynynnä, sillä se oli neljäs päivä hukassa oloani. Äitini tuli melkeen mielipuoleksi sulasta ilosta. Hän tukehdutti minun melkeen hengettömäksi suutelemisillaan ja halaamisillansa, joist'ei koskaan tahtonut loppua tulla.
Syy äkkinäiseen katoomiseeni on helposti selitetty. Luultavasti olin minä maannut vähän aikaa ja sitten herännyt, jonka jälkeen unimielissäni olin mennyt metsään, josta turhaan ha'in tietä aukeelle.
Tämä tapaus on vielä aivan hyvin sieluni muistossa, ja siitä asti muistan minä kaikki, mitä tästä edespäin juttelen.
II.
Meidän mökkimme oli jotenkin kauniilla paikkaa. Kolmella taholla oli iso hongisto, ja neljännellä kohiseva joki, jonka reunoilla kasvoi vihantia koivuja ja leppiä. Joen pohjas puolella oli tavattoman suuri kallion kieli. Tässäpä olikin minun rakastettu olopaikkani, sillä kallion kukkulalta taisin minä nähdä kirkon ja paljo muuta, joka saattoi minun ihmettelemään. Minä näin myös sotamiehen töllin, joka oli jotenkin likellä, vaikka en koskaan saanut sinne mennä. Kirkko oli kuitenkin se paikka, joka enemmin kaikista kiihotti uteliaisuuteni. Äitini tosin selitti yhtä ja toista siihen kuuluvaa, mutta se ei kuitenkaan ollut minun mielestäni tarpeeksi; minä tahdoin itse paikkaan, asiasta selvää hankkimaan.
"Pääset kyllä sinne, jahka minä vaan ehdin saamaan sinulle uudet vaatteet," vastasi äitini.
Kauan aikaa kului ennenkuin tämä tapahtui. Varamme olivat jotenkin vähäiset, vaan oikeaa hätää emme kuitenkaan kärsineet. En minä vaan taida muistaa koskaan ruokaa pyytäneeni, saamatta kuitenkin kalaa ja leipää. Meidän maamökkimme ei myöskään ollut niin ikävä kuin joku kukatiesi luulee. Suvella oli se vilpeä, talvella lämmin, jonka tähden metsää tulee kiittää. Aurinko kurkisti aina ystävällisesti alas katossa olevan lasin läpitse, sillä täällä hän ei koskaan nähnyt muuta kuin järjestystä ja puhtautta. Äitini oli ahkera kuin muurahainen. Rukki hyrisi koko päivän ja vielä ison aikaa yötäkin. Joka pyhä meni hän kirkkoon; silloin toi hän aina ruokaa seuraavaksi viikoksi ja minulle vähäisen nisu-leivän. Kotio palattuansa oli hän melkeen aina surullinen. Silloin istui hän tavallisesti sänkyyn, huokasi syvästi, jonka jälkeen hän lauloi tunnollisella ja kauniilla äänellä. Laulustansa näkyi aivan selvästi sydämmensä hyvyys; sillä sekä surussaan että iloissansa ihminen laulaa senkaltaisia lauluja, jotka johonkin määrään ovat saman muotoisia, kuin sydämmensä laatu. Suru mielin valitti hän että oli tullut hyljätyksi vaikka hänellä oli tunnollinen sydän, vaan nöyryydellä kantoi hän pilkan ja hävyn, jonka alaiseksi toisen tunnottomuuden kautta oli tullut. Sydämmessään antoi hän anteeksi sille, joka oli syy kaikkiin hänen kärsimyksiinsä.
Äitini oli minun mielestäni kaunis, vaan ei koskaan niinkuin laulaessansa. Hänen suuret vaaleensiniset silmänsä valoivat kyyneleitä ja kasvonsa loistivat sanomattomalla kirkastetulla valolla. Varmaan oli hän aivan jumalinen, sillä ehtoin aamuin rukoili hän kauan polvillansa sängyn vieressä. Hän opetti myös minun varhain rukoilemaan Jumalaa. Joka ehtoo, ennenkuin nukuin, sain lukee ja senjälkeen kuulla joitakuita neuvoja, kireitä ja kovia, jos päivällä olin ollut tottelematoin ja paha, vaan lempeitä ja anteeksi antavia jos olin ollut hyvä.
Niin kului aika matalassa mökissämme, levollisesti ja hiljaa, niinkuin kuu valaisee unen helmassa olevaa laksoa. Harvoin tuli meille joku vieras muuta kuin leikkuu aikana, koska äitiäni tahdottiin päivämieheksi. Tämä tapahtui vaan kovimmassa hätätilassa, sillä ihmiset ei tahtoneet häntä mielellään työhön "kakaran" tähden, jonka he myös pelkäsivät saavan ruokaa, — aivan turha pelko, sillä minä en koskaan saanut seurata myötä silloin, kuin hän oli vierasten työssä. "Ei sinun pidä olla heidän pilkkanansa," sanoi hän ja telkesi minun sisään, syvästi huoaten. Ainoa vieras, joka jotenkin useen kävi meitä katsomassa, oli enoni. Tavallisesti tuli hän kerran viikossa ja viipyi enemmän aikaa. Hän oli aina iloinen ja lystillinen. Minä istuin hänen polvellansa, ja kuultelin mielelläni niitä tarinoita, joita hän tiesi jutella viimeisestä kokouksesta. Ennenkuin hän lähti kotia, antoi hän tavallisesti minulle rahan ja joskus myös tolvan äidilleni. Usein sanoi hän äidilleni, että minä olisin kerjuulle pantava; mutta äitini ei koskaan tahtonut suostua siihen. "Ei ylpeys köyhälle sovi," sanoi eno. "Sanopa mitäs tahdot, vaan ei hän minun eläissäni kerjuulle pääse," sanoi äitini; ja siihen loppui heidän riitansa.
Viisi vuotiaana sain minä vihdoin viimein uudet vaatteet, niin että pääsin kirkkoon, joka kauan oli ollut korkein toivoni.