Se oli yhtenä sunnuntaina alku-keväästä, ja ilma oli niin ihana kuin se joskus keväällä on. Aurinko valaisi ja lämmitti puitten nuoria lehtiä, ja kaikki ilmoitti rakkautta ja riemua, lakson kukasta aina metsän lintuisiin asti, jotka tuhansilla eri äänillä ilmoittivat riemunsa sen hiljan tulleen kevään ylitse.
Äitini rinnalla kävelin minä metsän läpitse, mielihyvilläni niinkuin visertävä leivonen. Pian tulimme maantielle ja kirkkoon, joka oli vaan puolen penikulmaa meiltä. Äitini tarttui oitis käsi-kynääni ja talutti minua yhteen kirkkomaan kulmaan, jossa hän istui viheriäisen haudan päälle. "Tässä lepää äitini," sanoi hän huoaten ja hajotteli muutamia kukkia haudan päälle. Minä en voinut istua enkä seisoa; tuskin taisin ajatella, niin pyöri päässäni kaikki, minkä näi'n. Kaiken ikäisiä ihmisiä seisoi juhla-puvussa joukottain hautain välillä; kellot soivat juhlallisesti; yksi ruumis toisensa perästä kannettiin hiljaa viimeiseen lepopaikkaansa; lukkari lauloi, pappi luki, lapset ja vaimoväki itkivät, miehet peittivät viimein haudat, jonka jälkeen menivät kirkkoon, johon me myöskin seurasimme.
Täällä, tämän pyhän huoneen sisässä hämmästyin minä vielä enemmän. Urpujen pauhaavat sävelet, laulun kanssa yhtenä, saattoivat minun vähäksi aikaa tunnottomaksi. Vähitellen aloin eroittaa aineet. Minä ihastuin kirkon korkeaan holviin, maalattuun saarnastuoliin, kuin myöskin pappiin, vaikka, Jumala sen tietäköön, en ymmärtänyt paljoa eli en mitään hänen pitkästä saarnastansa. Suurimpana ihmeenä kaikista pidin minä altaritaulun, joka osoitti Vapahtajan kirkastuksen, jota minä koko kirkonajan yhtämittaa katselin. Vapahtajan kuva pyhässä kirkkaudessansa oli minun silmissäni elävä. Minä näin selvästi kuinka Hän liikkui ja kuinka lempeästi ja siunaten Hän katseli seurakuntaansa. Sitä näköä en koskaan voi unhottaa, ja tosiaanki minä siitä asti lui'n rukoukseni suuremmalla hartaudella kuin ennen.
Kotio tultuamme oli äidilläni moneksi päivää työtä selityksissä mitä kaikki, joita olin nähnyt ja kuullut, merkitsi.
Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kirkonmeno, jossa olin äitini kanssa, ja sen tähden ei se koskaan taidakaan mielestäni kadota.
Koko suven oli äitini kivuloinen. Hän kalvastui päivä päivältä. Rukki hyrisi vähemmän ja hän luki enemmän Uutta Testamentia. Viimein ei hän enää jaksanut nousta vuoteelta, eikä hän myös taitanut syödä leipää, jollei sitä vedessä liotettu. Minä holhosin häntä niin hyvin kuin taisin, joka holhoominen kuitenkin olisi ollut aivan puutollinen, jos en olisi saanut apua enoni vaimolta. Se eripuraisuus, joka oli ollut hänen ja äitini välillä, oli jo vallan kadonnut. Hän toi joka päivä meille vähä maitoa; jota ainoastaan äitini nyt enää taisi nauttia.
Tauti oli varmaanki kova, sillä minä nä'in surulla hänen kärsivän sanomattomasti. Kuin vaivat huokenivat, puhui hän aina ystävällisesti ja varoitti minua Jumalaa pelkääväiseksi ja ahkeraksi sekä tottelevaiseksi enolleni, joka oli luvannut ottaa minusta vaarin, jos äitini kuolisi, joka oli aivan luultava asia, sillä hänen voimansa olivat rauvenneet, köyhyyden ja vaivain kanssa taistellessa. Yhtenä ehtoona, kuin olin kontannut hänen viereensä vuoteelle, otti hän vähäisen bernsteinisen ristin, jonka hän mustassa pumpuli rihmassa kantoi kaulassansa, ja pani sen minun kaulaani. Sitten veti hän minun sydämmensä tykö vapisevilla käsillänsä, ja minä tunsin muutamia suuria kyyneleitä tippuvan kasvoilleni. Tavallisuuden mukaan lu'in minä ehtoorukouksen ja nukuin. Kuin seuraavana aamuna heräsin, koetin minä turhaan herättää häntä; hän oli kuollut.
Minä riensin paikalla enoni tykö, ilmoittamaan tapausta. Kahdeksan päivää sen jälkeen saatoin minä hänen hautaan, saman kummun alle, jonka päällä hän viimein oli istunut, kuin kävimme kirkossa. Olkoon hänelle keveät mullat ja siunaus hänen muistollensa!
III.
Raskasta on jäädä äidittömäksi kuuden vuoden vanhana, vaan vielä katkerampaa, kuin ei ole isää, johonka taitaisi turvata, niinkuin minun kanssani oli laita. Minä surin äitiäni katkerasti, vaikken lapsuudessani saattanut täydellisesti käsittää onnettomuuteni täyttä avaruutta. Tässä tilassa surin minä enemmin sitä, ett'ei kellot soineet kuin äitiäni kannettiin hautaan. Minä kysyin enoltani mikä siihen oli syynä ja sain seuraavan vastuun: