"Ei äitis käynyt viimeis vuonna Herran ehtoollisella — se oli kivuloinen, ihmis raukka — ja sentähden pappi esti soittamisen; niin hän kuitenkin sanoi; ehkä minä luulen oikean syyn olleen aivan toisen; ei äitisi tehnyt 'päivätöitänsä pappilaan,' eikä myös maksanut pääsiäis rahaa viimeis vuonna; vielä vähemmän häneltä jäi lehmää, joka papille tulee hautaamisesta. Siitä syystä pappi esti kellojen soiton. Niin hän tavallisesti senkaltaisissa tekee."
En kyllä käsittänyt niiden sanain oikeaa sisälle-pitoa, mutta ainakin vaikuttivat ne pahaa nuoreen sydämmeeni.
"Älä sen päälle enää ajattele," sanoi eno. "Kellot ei tehe mitään autuuteen."
Se oli minunkin tarkoitukseni; mutta tapaus harmitti minua kuitenkin, sillä minun mielestäni se oli vääryys äitini muistolle.
"Pojan on asia panna pitäjälle kerjään. Ei meillä ole varoja häntä enempää ruokkia; se syö kuin susi." Niin sanoi enoni vaimo, muutaman päivän siellä oltuani, ja viimein päätettiinki että minun piti lähtemän sillä tiellä onneani koettamaan. Tämä oli kuitenkin minulle aivan vasten-mielistä; minä valitin hätääni enolle.
"Ei hätä hävetä käske, kiiret kauan kiinnitellä," vastasi eno. "Eihän se raskasta ole, etkös sitä käsitä. Minä olen itse aikanani kerjännyt, joka käy helvetin hyvin, kuin vaan vähä tottuu. Minulla on itselläni muutamia poru-kitoja ruokittavana, ja palkka on s——n pieni, muutoin sinä kyllä saisit jäädä kotia; nyt se on aivan mahdotointa. Minä olen jo puhutellut Koskelan likkaa, joka ensi aluksi ottaa sinun myötänsä, sitten se kyllä käy itsestänsä. Älä siinä nyt itke ja ulvo, poika — rohkia ruoan hakeepi, ujo nälkää näkeepi… Ei se sinulle ole raskaampaa kuin tuhanelle muullekaan, jotka elävät samalla keinolla."
Seuraavana aamuna sain minä vähäisen pussin kainalooni, ja eno saattoi minun ensimmäiseen tölliin, josta minä sain ryysyissä olevan vähäisen punatukkasen likan matka-kumppanikseni.
"Hyvästi nyt, ja onnea matkalle!" sanoi eno. "Kuin sinä saat pussis täyteen eli suutut mailmalle taidat tulla kotio, jonne aina olet terve tultuasi, vaikka ämmä joskus ärisee."
Niillä sanoilla käänsi hän minulle selkänsä ja meni tiehensä.
En minä edes tahdo koettaa kertoa mieli alaani sillä hetkeä. Päässäni kaikki kävi ympäri ja sydän tytky kuuluvasti. Kaipuulla muistelin minä niitä rauhallisia päiviä, joita olin elänyt maa-mökissämme, ja kauhistuin niitä, joita vastaan nyt vaelsin mailman avaruudessa, ja joita aivan vähä tahi en ollenkaan tuntenut. Katkerat oli ne kyyneleet, jotka minä vuodatin, ja kuuluvasti itkien otin ensimmäiset askeleeni määrätyllä tielläni.