Tyttö, joka oli saanut minun seuraksensa, koetti lohduttaa minua. Se oli jo kauan käynyt kerjäläisen oppia, ja vakuutti minua siitä, ett'ei se ollut niinkään ikävää, kuin minä tyhmyydessäni luulin. "Ei meidän tarvitse nälkää nähdä," sanoi hän ja rallitti yhtä iloista laulua, joka vähäiseksi aikaa karkoitti pois murheeni. Kohta me tulimme jotenkin isoon taloin. Minä aivoin pisättyä ulos, siksi aikaa, kuin hän meni sisään; mutta se ei käynyt päinsä hänen mielestänsä. Hän oli muutamaa vuotta minua vanhempi ja niinmuodoin myös minua väkevämpi, jonka tähden hän tarttu käteeni ja tuuppas minun asuin-huoneeseen.
"Mikä perhana se on, jonka sinä nyt olet saanut seuraasi?" sanoi isäntä, joka istui pöydän ääressä ja söi. "Mökki-Liisan Thore," vastasi matkakumppanini. "Vai niin," jatkoi isäntä, "se on niinmuodoin rikkaan Jössen poika. Piru vieköön senkaltaiset persot, jotka ei häpee kakaroita laittaa ja lähettää ne pitäjälle. Jos hän olisi köyhä, niin en sanoisi mitään, mutta hän on rikkain talonpoika koko pitäjässä ja ylpiä kuin paha henki. Hänen pitäisi itse pitämän huolen sikiöstänsä, jos hän edes vähänkin tietää huutia. Kuinka vanha sinä olet, poika?"
"Kuuden vuoden vanha," vastasi tyttö; sillä minä olin niin ujo ja pelko, ett'en sanaakaan saanut suustani.
"Hän on vähäinen kaunis poika, ja surkuteltava se on, poika parka, kuin on äitinsä kadottanut," sanoi emäntä lempeällä äänellä.
"Oh ja! poika on jotenkin nätti; mutta hyvä se oli että äiti kuoli, muutoin olisimme senkin kohta saanneet pitäjälle."
Niin sanottuansa otti isäntä hattunsa ja meni ulos, sivutteni mennessänsä kuitenkin vihasesti katsoen päälleni. Varmaan emäntä huomas minun olevani suruissani, sillä hän silitteli ystävällisesti poskeani ja antoi minulle ison voikaakun.
Voi, miten se ruoka maistui ja se hyväileminen teki hyvää sielulleni. Minä menin nyt rohkeammasti tietäni ja totuin pian elatuskeinooni, niin että taisin sekä puhua että vastata; ihmiset sanoivat minua jotenkin kieleväksi. Kohta minä myös tunnettiin seurakunnassa ja kutsuttiin Liisan Thoreksi, jonka nimen siitä asti olen saanut pitää kaikkina elin päivinäni.
Kerjäläisen elämällä on niinkuin kaikella muullakin sekä hupaiset että katkerat hetkensä. Ne viimeiset olivat kuitenkin minun mielestäni voiton puolella. Joka asumuksessa oli melkein seuraava muoto minua vastaan:
Joko sinä taas tulet… Ei sitten ole muuta, kuin kahdeksan päivää, kuin olit täällä… Kerjäläiset syövät meidän kuiviin; ne sikiävät niin pian kuin harmaat kissat… Täällä on jo tänä päivänä ollut yli kahden kymmenen… Yksi leipä toisen perästä menee kuin lumi kuumilla kivillä… Tällä kertaa saat vielä palaisen; vaan sitten et enää j.n.e.
Ehkä vastaanottaminen ei suinkaan ollut ystävällinen, niinkuin edellisestä näkyy, sain minä melkein aina jotakin. Minä en suinkaan ollut luotu kerjäläiseksi, sillä se iänkaikkinen murina kerjäläisten ylitse, jota sekä varhain että myöhään sain kuulla, teki aina minun sydämmelleni pahaa. Minä rukoilin Jumalaa sydämmellisesti, että kohta tulisin niin suureksi ja voimalliseksi, että työlläni taitaisin ansaita elatukseni. Ruoan puolesta en kuitenkaan kärsinyt mitään hätää, mutta sitä enemmän monessa muussa asiassa.