Kerjäläisen isompia tuskia on yösian saaminen. Minä en vielä ollut kaukaa vaeltanut, ennenkuin huomasin sen olevan yhdistetyn monen vastuksen kanssa. Isoissa ja julkisissa taloissa ei koskaan tarvinnut aatellakaan yösian saantia. Ei ne tahtoneet laittaa permantoansa siivottomaksi oljilla eli muulla törtteellä ryysysien kerjäläisten tähden. Vähäsemmissä ei ollut paljoa parempi. Siellä oli niin ahdas; ne olivat itse niin monta; se oli niin sopimatointa tänä ehtoona; ne tekivät kaljaa, leipovat tahi pesivät, ja Jumala tiesi mitä kaikkia siellä oli tiellä. Naapurissa oli joka tilassa parempi tila, ja sentähden neuvottiin sinne menemään, jossa sai kuulla saman lorun kerrottavan ja vielä useampia esteitä. Useasti sain minä vaeltaa sillä tavalla talosta taloon vielä yötäkin, ennenkuin katon alle pääsin. Sekä sieluni että ruumiini kärsi sanomattomasti; sillä minä itkin ja kärsin vilua, niin että koko ruumiini vapisi niinkuin värisevä haavan lehti. Kuin vihdoin viimein sain sian jonkun lämpösen huoneen laattialla, kiitin minä sydämmessäni Jumalaa ja unhotin paikalla kaikki vastukset, joitten kanssa olin taistellut. Minä otin nyt sen vähäisen bernsteini ristin, jonka olin saanut äidiltäni, ja suutelin sitä, sillä sitä kannoin minä aina povessani rihmalla sidottuna kaulaani. Kuin minä katselin sitä rakasta kappaletta, muistui maamökkimme ja äidin helma mieleeni, jotka aina olivat lämpöset ja hyvät. Sen jälkeen luin minä ehtoo rukoukseni ja koetin maata, joka ei tahtonut menestyä niin helposti, sillä viimeisiin aikohin olin minä tullut tuntemaan yhden lain valkosia kirppuja, jotka ei tahtoneet jättää minua rauhaan. Luonto piti kuitenkin puolensa, ja minä nukuin pian ja näin kauniita unia. Senkaltaisissa tapauksissa oli äitini useen vieraanani, joka ystävällisesti lohdutti ja kehoitti minua.

Tämän kaltainen on kuvan synkeä puoli; nyt joitakuita sanoja kirkkaastakin.

Kevät ja suvi on kerjäläiselle kultainen aika. Ei nälkää koskaan tarvitse nähdä, niinkuin minä jo ennen olen sanonut; mutta nyt ei myös tarvitse pitää yö-siasta murhetta, sillä joka pensaassa on yöksi suoja. Tosiansa se on ikävää joka asumuksessa saada nuhteita köyhyydestänsä, jota ei itse ole perustanut, eikä taida auttaa, mutta siihen tottuu kohta, kuin siihen sivuun aina annetaan tarpeeksi ruokaa. Minä olin vapaa kuin lintu metsässä ja nautin kaikesta sydämmestäni vapauttani. Minä elin ja nautin mitä nauttia sopi, enkä liikaa murhetta huomenpäivästä pitänyt. Ehtoon tullessa konttasin minä tytyväisenä johonkuhun latoon. Se ainoa, joka minulle teki levottomuutta, oli ne valkoset kirput ja tieto että suven perästä tulee syksy. Edelliset minä tapoin auringon paistaessa, ilman laupeutta, ja jälkimmäisen koetin minä karkoittaa mielestäni niin paljo kuin mahdollista.

Kerjäläis-retkeni alussa menin minä aina kotio sotamiehen tölliin tuloneni, jotka halullisesti vastaan otettiin, niinkuin hyvä ruoka porsaalle; mutta nyt ei se enään tullut kysymykseenkään, sillä minä en kerjännyt joutusampaa kuin tarve vaati. Minä tulin kohta tutuksi kahden pojan kanssa, jotka pitivät samaa elatus-keinoa kuin minäkin. Meillä oli jotenkin hauska toistemme seurassa ja elimme itse mielestämme aivan lystiä päiviä. Totuuden mukaan saan kuitenkin tunnustaa, että minä näiltä ystäviltäni opin paljon ilkeyttä, ja varmaan olisin minä oppinut vieläkin enemmän, jollei äitini suojeleva henki olisi valvonut ylitseni. Todistukseksi Jumalan ihmeellisestä lähetyksestä tahdon minä tässä kertoa kaksi tapausta, jotka elinaikani pysyvät mielessäni.

Yhtenä päivänä esitteli toinen poika että salaisesti menisimme yhteen isoon puutarhaan omenia varastamaan. Arvelematta suostuin minä tähän neuvoon. Sinne päästäksemme tarvitsi meidän kiivetä korkean kivi-aidan ylitse. Mutta kuin minä hyppäsin maahan, singahti bernsteini risti maalle avoimesta povestani ja löi minua otsaan. Minä pidin sen varoituksena äidiltäni ja luovuin yrityksestäni. Toisen kerran aivoin minä pistää valkeen maahan hakattuun, suvi-kuivaan kaskeen, nähdäkseni kuinka korkealle liekki nousisi. Minä otin tuli-raudan lyödäkseni valkeeta, mutta estettiin bernsteini ristiltä, joka tuli väliin. Paikalla lakkasin minä tyhmästä aikomuksestani, jolla olisi ollut hirmuinen vaikutus; sillä useampia asumuksia oli likeellä. Perästäpäin sain minä tietää että se oli isäni metsää ja kiitin sydämmellisesti Jumalaa, joka oli varjellut minua murha-polttajaksi tulemasta.

Mitä isääni tulee, jota yhteisesti kutsuttiin, "rikkaaksi Jösseksi," niin olin minä hänen monta kertaa nähnyt, vaan en koskaan käynyt hänen huoneessansa, sillä minä vihasin häntä käytöksensä tähden äitiäni kohtaan. Kerran päätin minä kuitenkin käydä häntä katsomassa, nähdäkseni kuinka huonosti eli hyvin minä otettaisiin vastaan.

Isäni oli isonkokoinen, sorea mies, jolla oli kiree kasvojen muoto. Hänen käytöksessään oli jotakin ylpeää ja röyhkeää, jota piti pelkäämän ja uskoman, vaan ei suinkaan rakastaman. Kuin minä tulin ovesta sisään hänen maalattuun asunhuoneesensa, käveli hän edes takaisin laattialla, polttaen tupakkaa hopeahelaisella syöskumi piipulla.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän, kääntyen minuun päin kireellä katsannolla.

"Mökki-Liisan Thore," vastasin minä vapisevalla äänellä.

Isäni kalvastui nähtävästi, saadessaan kuulla tämän odottamattoman vastuun. Ei hän sanonut mitään muuta, vaan kävi vielä muutaman kerran edes takaisin raskailla askeleilla, jonka perästä hän otti hattunsa ja meni tiehensä päälleni katsomatta. Hänen vaimonsa siihen siaan, joka oli nuori ja kaunis, katseli minua aivan tarkasti. Hän antoi minulle ei ainoastaan paljo ja hyvää ruokaa, vaan myös paidan ja palttina housut, jotka minun paikalla piti pukea päälleni, niitten kehnojen rääpäleitten siaan, kuin minulla entiseltä oli. Minä kiitin sitä hyvää ihmistä ja menin tieheni, en vallan tytymättömänä, vaan en myös hetkeen tytyväisenä, sillä minä olin odottanut toisellaista kohtelemista isältäni. Muutama ystävällinen sana hänen huuliltansa olisi tehnyt minun sielulleni niin hyvää. Nyt hänen käytöksensä nosti aivan toisen mielen povessani. En minä tiedä jos minä vihasin, mutta aivan vissisti minä hänen ylenkatsoin. Minun ylenkatseeni nousi vielä korkeammalle, kuin minä vähän matkaa talosta tulin isääni vastaan, joka pidättyi eteeni ja sanoi seuraavalla tavalla;