Edellä mainittuna päivänä menin minä sinne määrättynä aikana. Täällä olivat kaikki seurakunnan köyhät, joitten luku nousi seitsemään kymmeneen isoja ja pieniä. Liikuttavaa oli katsella näitä ryysyissä olevia lapsia, vanhoja köyry-selkiä ukkoja ja laihtuneita ämmiä ja viallisia joka iästä. Talonpojat mässäsivät ja kiroilivat köyhien isoa lukua, joka saattoi niin suuriin maksoihin. Vihdoin viimein alkoi huutokauppa. Ehdot olivat seuraavat:

1:o. Huutaja sitoo itsensä vuoden kuluessa pitämään huolen niistä, jotka vasaran pudotessa lankeevat hänen osallensa.

2:o. Puoli maksosta maksetaan paikalla ja toinen puoli vuoden lopussa.

3:o. Jos joku huutaja antaa köyhiensä kulkea kyliä ja rasittaa kerjäämisellä, olkoon puolen maksoa menettänyt.

4:o. Ne lapset jotka ei taida lukea, pitää sopivassa tilaisuudessa pidettämän koulussa.

Esi-mies huuti nyt toisen toisensa perään esille ja myi niitä niinkuin olisi sieluttomia eläimiä myynnyt. Tässä ei suinkaan säästetty rukouksia, huokauksia ja kyyneleitä; mutta täytymisen kova laki saattoi kaikki vaikenemaan. Kuin minun vuoroni tuli ja minun nimeni mainittiin, tuntui se niinkuin olisi naskalilla pistetty rintaani. Silmilaudat alahalle painettuna seisoin minä pöydän ääressä ja odotin kuka minun osaksensa saisi. Isoksi kauhistuksekseni oli se yksi raatari, jonka kaikki tiesivät isoksi juopoksi ja tappelu konkariksi. Hyvin hän myös ansaitsi, mitä yhteinen puhe hänestä sanoi, sen minä kyllä tulin havaitsemaan. Tällä tapaa minä ja ne toiset ihmis raukat myytiin kerran vuodessa. Että meillä ei ollut paljon hyvää odotettavaa suojelijoiltamme on ymmärrettävä, jos vaan tarkastamme että useammat itse olivat melkeen vaivaisia ja että useammat siinä toivossa olivat huutaneet meitä, että sillä jotakin voittaisivat. En minä tahdo kertoa, mitä sain kärsiä niinä vuosina, sillä se, joka ei tunne kuinka vaivaisia hoinnetaan monessa pitäjässä, ei uskoisi minua, ja toisille saattaisi se vaan katkeria muistoja. Niin paljon tahdon kuitenkin sanoa, että kerjäläisen elämä synkeämmässäkin valossansa on kuin taivas tämän suhteen. Minua nyhiittiin ja tuupittiin, minä kärsin nälkää ja vilua ja ajettiin toisesta paikasta toiseen niinkuin olisin ollut jokin metsän peto. Varmaan oli monta hyväntahtoista, mutta ne olivat puutteen alaisia joilla monessa tilassa ei ollut mitä itse olisivat nauttineet. Toisten tykönä sain minä selkääni ja kirouksia ruoan verosta, semminkin kuin ne olivat viinassa, jota siihen aikaan oli yltä kyllin joka maan ääressä. Minä menin kerran kantelemaan rovastille, ja tästä seurasi että minä seuraavassa kokouksessa sain nuhteita pitäjän koko lauta-kunnalta, joka sanoi minun pahan-ilkiseksi ja uppi-niskaiseksi pojaksi, jota ei tarpeeksi taitaisi pitää kurissa. Lukeminen ei tullut kysymykseenkään, ennenkuin olin neljäntoista vanha. Silloin minä tulin koulun opettajan haltuun, joka otti opettaaksensa minua niin paljon, että taitaisin päästä ripille, niin ett'en enään olisi seurakunnalle rasitukseksi.

Koulun käyminen olikin tarpeellinen, sekä sielun että ruumiin tähden. Sen vähän, kuin minä äidiltäni olin oppinut lukemaan, olin minä enimmäksi osaksi unhottanut, ja sen hyvän lihan, jonka kerjätessäni olin saanut, olin minä vallan kadottanut.

Koulun opettaja Strand oli keski-ikäinen mies, keltasen kalveilla kasvoilla ja lempeillä loistavilla silmillä. Hän opetti minua ystävyydellä ja kohteli minua säädystyneellä ja ylevä-mielisellä tavalla. Koulussa oli monta rikasta talonpojan poikaa, joita minä joutilaina aikoina huvitin niin hyvin kuin taisin. Ne tiesivät minun olevan köyhän ja isäntäni, koulunopettajan, olevan samoin; sentähden antoivat he minulle tarpeeksi ruokaa hyvin varustetuista eväs-vakoistansa. Minä elin oikeita makian-leivän päiviä; mutta opettajani päivät olivat sen siaan aivan happamia. Hänellä oli kuusikymmentä vallotointa lasta opetettavana. Niitten kanssa luki hän vähinnäkin kymmenen tuntia päivässä. Ett'ei opetuksen sopinut käydä erin-omaisesti perinpohjin, on helposti ymmärrettävä asia. Mies ahkeroitsi kuitenkin. Usein nä'in minä hänen ehtoolla väsyneenä vaipuvan tuolille ja yskivän verta. Hän valitti rintaansa särkevän, johonka kouluhuoneen terveydelle vahingollinen ilma ja ne murheet, joitten kanssa hänen piti taistella, olivat syynä. Niistä piti hän leipä-murheen suurimpana; sillä koko hänen palkkansa ei noussut korkeammalle kuin kahteen sataan riksiin vuodessa, ja tällä, joka talonpoikain mielestä oli aivan runsas, piti hänen elättää itsensä ja perheensä, johon kuului vaimonsa ja kuusi lasta. Sentähden täytyi hänen melkeen joka ehtoo lähteä kyliin kerjäämään vähä elatus-neuvoja tuleviksi päiviksi. Minä seurasin häntä joskus näillä vaelluksilla ja nä'in hänen kärsivän paljon pilkkaa, siliä talonpojat pitivät melkeen kaikki tämän uuden koulujärjestyksen laitoksena, joka ei hetkeen täyttänyt määräänsä, jota se ei siinä tilassa tehnytkään. Ei hän kuitenkaan murissut koskaan senkaltaisissa tapauksissa. Minä kuulin hänen ainoastaan sanovan. "Huvikseni minä opettaisin, jos minua edes vähänkin kehotettaisiin eli maksettaisiin semmoinen palkka että sillä taitaisin kunniallisesti elää. Nyt se sen siaan on takka, joka painaa minun maahan."

Se painoi hänen ei ainoastaan maahan, vaan myös muutamia kyynäriä syvempään, sillä yskä ja murhe elatuksesta saattoivat hänen kohta haudan hiljaiseen poveen.

Talven kuluessa opin minä kuitenkin niin hyvin kristin uskon kappaleet, ett'en tarvinnut hävetä papin edessä. Minä osasin katkismuksen ulkoa ja myös jonkun piplian historian; enempää ei vaadittukaan. Että minä ne sielulla ja sydämmellä käsittäisin, ei tullut kysymykseen. Varmaan rovasti piti monta kaunista puhetta, mutta ne ei liikuttaneet minua ollenkaan, koska hän ei töillä näyttänyt uskoansa. Kuin minä kuulin hänen kehoittavan anteliaisuuteen köyhille ja tarvitsevaisille, ajattelin kuinka vähä hyvyyttä hän näytti sille köyhälle koulun opettajalle, jonka viheliäisen tilan hän kyllä tiesi. Kuin hän sanoi kaikki ihmiset toisensa vertaisiksi, kummastelin minä hänen oikeuden tuntoansa, kuin hän pani sen rikkaan Olle Niileksen pojan yli sen köyhän Koskelan pojan, ehkä edellinen oli kehno lukemaan ja jälkimmäinen hyvä. Kuin hän taas saarnasi kärsimistä, tulin minä vasten tahtoani ajattelemaan hänen suuren vatsansa ja punasen veristen kasvojensa päälle, jotka todistivat aivan toista j.n.e.