Ympäristöä hätä hätää silmäiltyämme, käykäämme jo lukian luvalla taloon.
Nyt on yksi sunnuntai-päivä touko kuussa. Me astumme sisään suureen, avaraan tupaan. Laattia on kaunistettu tuoreilla kuusen haoilla, jotka lemuavat hyvältä nenäämme; seinät ja katto kalkilla silatut; akkunat ja ovet, kaapit ja muut huonekalut punaiseksi maalatut. Kaikki todistaa hauskuudesta ja siistiydestä, ynnä semmoisesta mausta, jommoinen se tähän aikaan usein tavataan usiamman voivan talonpojan huoneessa. Kuvilla kaunistetulla, lumivalkealla peitteellä katetun pöydän ääressä istuu talon isäntä, lautamies Matti Antinpoika, lukein Hagberin postillaa. Hän näyttää keski-ikäiseltä, noin viiden kymmenen vuoden vanhalta mieheltä, muodoltansa vaka-mieliseltä. Päättääksemme siitä, että hän, tavan takaa nostain päätänsä kirjasta, silmäilee muita kappaleita ympärillänsä, näyttäisi kuin hän syvästi ajattelisi jonkun muun asian, vaan ei saarnan päälle. Semmenkin katselee usein vaimoansa, yhtä vähäistä, lempeää ja iloista ihmistä, joka toimeliaasti hyörii edes-takaisin laattialla, teeskellen yhtä ja toista pientä askaretta. Milloin havaitsee vuoteen ympärillä olevassa, kukilla kaunistetussa vaipassa laskoksen olevan ojastavan, milloin pöytä-peitteessä paltteen silitettävän, ja joskus myöskin hämmähäkin hävyttömästi kyllä kekräävän pientä lankaansa yhdestä akkuna liinasta toiseen; kohta kiiruhtain sinne, poislakaisee pienellä tomuharjallansa sekä sen ahkeran työntekiän, että hänen heikon työnsä. Näin askaroiten ei huomaa miehensä häntä, eli oikeimmin hänen työtänsä katselevan, ennenkuin hän joksikin lujasti lyö kirjansa kiini ja puhuttelee häntä nuhtelevalla äänellä seuraamalla tapaa:
"Mielestäni on tänään jo tarpeeksi siivottu! Sananlasku sanoo kaikella lopun olevan, vaan sinun ruvettuasi siivoomaan ei siitä tahdo koskaan loppua tulla."
"No, älä pahastu äijäseni!" vastasi vaimo niin hiljaisella äänellä, että siitä kyllä taisi havaita miehen olevan isäntä talossansa. "Eihän mitään koskaan pidä puolieräiseksi jätettämän. Miltä se näyttäisi, jos laastaisiin keskeltä laattiaa, vaan nurkat ja loukkat jätettäisiin lakaisematta, eli pyyhittäisiin kolme akkunalasia, vaan neljäs jäisi koskematta. Olen kyllä nähnyt, kuinka muutamissa paikoissa tavataan tehdä. Ihmiset, jotka jotakin ymmärtävät, tämän sitten kylälle huutavat, ja ei suinkaan syyttä; sillä en tiedä mitään harmillisempaa, kuin että nähdä siivottomuutta joko taloillisen eli torpparin huoneessa."
"Järjestystä ja siivoa minäkin tahdon sekä asioissa että töissä," sanoi lautamies. "Vaan kohtuus on aina paras. Mitä yksi ryppy enemmän eli vähemmän vuoteen ympärillä olevassa vaipassa tekisi, jos muutoin kaikki on järjestyksessä. Kyllä sitä sitten käskisi, jos kaikkien pienien kanssa niin askaroittaisiin. Jos ulko-töissä yhtä turhamainen olisin, niin tarvitsisin kaksi vertaa enemmän työväkeä vuodessa, kukatiesi suurempaa vuodentuloa talostani saamatta, kuin tähänkään saakka. Edeltäpäin pitää asiansa selväksi ajatteleman ja suun pussinsa jälkeen asettaman; jälestäpäin on se myöhäistä, ja ei kelpaa mihinkään."
Lautamiehen tätä jo tuhansia kertoja ennen luettua lorua huoneen oikeasta hoinnosta uudestaan laskeissa, pani vaimonsa pois tomuharjan ja istui pitkälle toolille, sanaakaan vastaamatta. Siinä tekikin aivan ymmärtävällisesti; sillä Matti Antinpoika oli se mies, joka ei kärsinyt vastustamista, semmenkin omassa huoneessaan. Ollensa velatoin ja voipa, ei hänen tarvinnut kenenkään edessä niskojansa taivuttaa — niin kuin itse tapasi sanoa — vaan vaati kuitenkin muitten ihmisten itseänsä hänen edessään nöyryyttämään. Ylpeyttä löytyy talonpoikaisessakin säädyssä, ja Matti Antinpojalla oli sitä enemmän kuin monella muulla. Syy siihen oli, että oli rikkain koko seurakunnassa. Huuto tiesi hänellä suuretta talottansa olevan ylitse tynnyrin kulta-rahoja lainattuna; joka tapaus usein maailmassa saattaa ihmisen ylistetyksi ja kehutuksi. Matti Antinpoika pidettiinkin sekä ylhäisiltä, että alhaisilta suuressa arvossa.
Luonnolta varustettu hyvällä puhunlahjalla, puhui lautamies seurakunnan miehien edestä kirkonkokouksissa ja muissa tiloissa, joissa seurakunnan asioista oli kysymys. Kuitenkin kartti aina kirkkoherraa vastaan sanoa. Tämä antoi yhdelle ja toiselle ilvesteliälle tilaisuuden kaikellaisia halventavia pilkka-sanoja lausua lautamiehestä, vaan ei kellään ollut rohkeutta hänelle itselle tätä sanoa. Ei sen vuoksi ollutkaan ihmeellistä, jos luuli kaikki, mitä teki, oikeaksi ja laittamattomaksi. Kotonansa hän oli kova ja toimellinen perheen isäntä. Vaimonsa kanssa eli hyvässä sovinnossa josta kuitenkin enemmäksi osaksi kunnia on luettava vaimollensa, joka kaikissa koitti noudattaa hänen tahtoansa; jommoista käytöstä tähän aikaan harvoin tavataan emännillämme.
Vähän ajan kuluttua alkoi lautamies taas, vaan nyt niin alhaisella äänellä, että se nähtävästi ihmehdytti vaimoansa, joka koitti kuudella niin tarkasti kuin mahdollista oli ettei sanaakaan mahtaisi hukkaan mennä. "Rakas Kaisani!" sanoi hän, "minulla on jotakin aivan tärkeää sinulle sanottavaa, ja nyt väen kirkossa ollessa on meillä tilaisuus asiasta rauhassa keskustella. Mielestäni rupee tulemaan aika tytärtämme pois naittaa; hänellä on jo ollut niin monta kosioitsiaa, että semmoinen juoksu minua kohta rupee äkööttämään. Sen vuoksi on paras kohta päättää asia; koska sen kerran kuitenkin tapahtuman pitää."
"Minulle puolestani näyttää," vastasi Kaisa, "sen asian kanssa kyllä vielä aikaa olevan. Anna ei ole vielä täyttänyt kahdeksaatoista vuotta, ja hänen tarvitsee ilman sitä vielä vähän enemmän oppia, ennenkuin omin päinsä taitaa huonettansa kunnollisesti hointaa."
"Anna taitaa kyllä huoneensa hointaa," vastasi lautamies äreästi, "niin että sillä herrasmieskin saattaisi olla tytyväinen. Sen asian aivan hyvin molemmin ymmärrämme, ja se ei suinkaan estä naimistansa: nuorimainen hän kyllä vielä on; vaan raudan kuumana ollessa on paras takoa."