Katarinan kirkkotarhan syrjäisimmässä kulmassa Tukholmassa on pieni yksinkertainen hautakumpu, jota on hoidettu tavattoman huolellisesti.
Kesällä on se joka sunnuntai kauniilla ruusuilla koristettu ja talvella, jolloin ei näe pienintäkään kukkaista muilla haudoilla, on tälle aina riputeltu "ikuisuudenkukkaisia" ja mitä viherijäistä talvella voi saada, ja kaikki ovat silloin järjestetyt niin, että ne muodostavat suuren S:n ja F:n tuolla valkoisella lumipeitteellä.
Tämä on antanut monelle kirkkotarhassa kävijälle syytä kysymään haudankaivajalta, kuka tuossa haudassa lepää; sillä jokainen luulee kuolleen olevan jonkun erinomaisen henkilön, jota rakkaat omaisensa suuresti kaipaavat ja surevat, koska hautaa on noin hoidettu yli kolmekymmentä vuotta.
"En minä sitä tunne", vastaa silloin tavallisesti ukko haudankaivaja katsannolla, joka näyttää sanovan: "Minä kyllä tuon tiedän, mutta Jumala varjelkoon minua sanomasta sitä kenellekään ihmiselle, sillä silloin minä pian saisin tärkeästä virastani eron."
Tuommoinen lause vielä enemmän ärsyttää uteliaisuutta. Vähän kummallinen varmaan tuon haudan laita on, koska ukko saattaisi menettää virkansa, jos hän sanankin vaan ilmoittaisi asiasta.
Ei kukaan sen tähden ole tähän asti vielä saanut asiasta selkoa; sillä ukko on siitä ollut vaiti kuin pölkky.
Mepä kumminkin, muutamalta rehelliseltä merimiehellä olemme saaneet arvoituksen selvityksen emmekä saata olla sitä yleisölle kertomatta, varmat kun olemme siitä, ett'ei kukaan oikein ajattelevainen ihminen ole saattava sen kautta haudankaivajalle harmia, tahi häiritsevä kuolleitten rauhaa.
Haudassa ei lepää ainoastaan ihminen, vaan myöskin — koira.
Ne ovat ukko Striid ja hänen koiransa Friid, jotka aikanaan olivat yleisesti tunnetut pääkaupungissa. Heidän luonteensa ja elämänsä-vaiheet ovat meidän mielestämme niin merkilliset, että me tässä tahdomme koettaa kuvata niitä, että heitä kiitollinen jälkimaailmakin oppisi tuntemaan ja pitämään arvossa.
* * * * *