Pari viikkoa ukon kuoleman jälkeen istuivat Juhana Olavi Wallin ja Kaarle Freedrik Dahlgren eräänä kauniina iltana Mosebacken'illa puhellen keskenään. [Juhana Olavi Wallin ja Kaarlo Freedrik Dahlgren ovat eteviä Ruotsinmaan runoilijoita. Edellinen (kuoli v. 1839) oli, niinkuin jälkimäinenkin (kuoli v. 1844), siihen aikaan, jossa tämä kertomus liikkuu, pappina Tukholmissa ja tuli vihdoin Ruotsin valtakunnan arkkipispaksi. Wallin on kirjoittanut paljon kauniita virsiä, jonka tähden häntä onkin kutsuttu' "Daavidinharpuksi Pohjolassa", ja paitsi muita yleviä runoelmia yhden ylen kauniin "Kuoleman Enkeli" nimisen. Dahlgrenin useimmat runoelmat ovat leikillisiä ja iloisia. Suom. muist.]
"Sinä olet todellakin oikeassa, hyvä ystäväni!" sanoi Wallin. "Me tarkastamme enemmän mitä pahaa maailmassa on, syystä, että se enimmiten herättää meidän huomiotamme, ja unhoitamme mitä hyvää myöskin saattaa löytyä, sentähden että se kehittyy hiljaisuudessa, niinkuin halpa kukkainen varjossa. Minun luonani kävi muutama päivä sitten vanha merimies, joka suuresti miellytti minua. Hän asuu jossakin tässä lähellä; ja jos sinä tahdot, kuin minä, niin haemme hänen asuntonsa. Sinä voit saada aihetta iloiseen lauluun; minä olen nyt monta päivää miettinyt totista, jonka olen aikonut nimittää 'Kuoleman Enkeliksi'; sillä olkoonpa kuinka hyvänsä, niin kuolema sentään on totisin kohta elämän runossa, jota minä ennen kaikkia tunnen haluavani laulussa ylistää."
Molemmat ystävät tyhjensivät nyt lasinsa, ja menivät sitten rouva Woogman'in luo, jossa he joivat teetä, ja saivat tietää ukon muuttaneen toiseen maailmaan ja yhtä ja toista hänen elämänsä vaiheista. Ja nyt vasta rouva Woogmankin oppi tuntemaan ukon oikean luonnonlaadun, jota hän kyllä osasi arvostella oikein.
"Meidän täytyy koettaa tehdä jotakin sen pienen perheen hyväksi", lausui Wallin Dahlgrenille heidän palatessaan kotiin.
Ja rouva Woogman ja hänen lapsensa saivatkin paljon apua ja turvaa näiltä molemmilta papeilta. Molemmat vanhemmat pojat tulivat vihdoin kelpo merikatteiniksi, ja nuorin, jonka pääasiallisesti tuli kiittää Wallinia onnestaan, varakkaaksi rovastiksi arkkihippakunnassa. Rouva Woogman eli viimeiset elämänsä päivät tämän enimmästi rakastetun poikansa luona, ja kuoli rauhallisesti 24 p. Helmikuuta 1847.
* * * * *
Mitä Friid-koiraan tulee, niin saatiin pian tietää, että se oli tullut Lontoosta katteini Lindén'in kanssa, saman katteinin kanssa, jonka laivalla ja johdolla perämies Woogman oli ollut viimeisellä merimatkallaan.
Koira suri katkerasti vanhaa ystäväänsä, mutta turvautui hänen kuolemansa jälkeen aina enemmän ja enemmän rouva Woogman'iin. Kun se vihdoin kuoli, 'ani rouva sen kauniisen kirstuun ja sai Katarinan seurakunnan haudankaivajan hautaamaan sen samaan hautaan, missä ukko lepäsi.
Ruotsin la‘in mukaan ei koiraa saa haudata vihittyyn multaan: tästä syystä ei haudankaivaja tohdi kertoa asiata kellekään.
Kiellosta huolimana lepäävät toki ajan loppuun asti ukko Striid ja hänen koiransa Friid samassa haudassa Katarinan kirkkotarhassa: ja ett'eivät jälkeenjääneet ystävät ole unhoittaneet heitä, todistaa heidän aina siivottu ja kukilla koristettu hautansa, jota emme luule kenenkään polisin häiritsevän, kun hän on lukenut tämän pienen kertomuksemme.