Muutamain päiväin perästä laskettiin hän sairasvuoteelle, ja hän kuihtui vähitellen, kuin puu, josta lehdet varisevat pois. Sanomattomalla huolella hoiti häntä rouva, joka alinomaa istui hänen vuoteensa ääressä ja puhui lohdutuksen sanoja vanhalle merimiehelle, joka nyt lähestyi ijankaikkisuuden satamaa. Hän nousi välistä vähäisen, ja silloin hän aina kutsui luokseen ystäväänsä Friidiä, jonka kanssa hän oli leikittelevinään ja juttelevinaan, niinkuin ennen. Rauha vallitsi ja valoisaa oli vanhan vuoteen ympärillä, mutta vielä enemmän valoisaksi kävi, kun eräänä aamuna nuorin pojista avasi oven ja pieni koira tuli hiljakseen haukkuen sisälle.
Hämmästys ja ihastus oli suuri. He luulivat alussa että heillä oli edessään Friidin haahmo, mutta se olikin toden todella Friid itse. Tuo uskollinen koira hyppäsi paikalla ylös ukon luo, jota hän, omalla tavallaan, tervehti sanomattomalla ilolla.
Ukon kasvot saivat kauniin loiston, joka kesti neljä päivää, jonka ajan kuluessa hän monen monituista kertaa pääasiallisesti lausui näin:
"Se oli parempi, kuin minä… Se tuli takaisin… Se oli koettanut syvyyden ja tiesi ankkuripohjan… Jumala on hyvä… Rouva on tehnyt minut ihmiseksi… Kiitoksia, rouva kulta… En minä enään voi… Pojat ovat kelpo merimiehiä."
Viidentenä päivänä, jota vasten ukolla oli ollut raskas yö, sillä henki on usein kyllä sitkeä parahimmillakin ihmisillä, sanoi hän yht'äkkiä selvällä äänellä:
"Kaikki on hyvin… peräsin syrjään ja lippu korkealle ilmaan!"
Rouva Woogman tarttui silmänräpäyksessä ukon kylmään käteen, ja lausui raukealla äänellä:
"Ylistys olkoon Jumalan, hän on löytänyt sataman!"
Ja niin oli… Ukko Striid seisoi taivaan portin luona ja näytti matkapassiansa, joka, niin toivokaamme, saattoi hänet ikuisuuden iloon.
* * * * *