Taas oltiin kaikin iloisia. Yhdessä juotiin muutama pullo punsia, rouvi-emännän suureksi iloksi, jolla moneen aikaan ei ollut niin hyvästi kauppa käynyt.
Kela sai vielä kolme satamarkkaa, joka teki hänen tavallista iloisemmaksi. Hän joi veli-maljan Kakkurin, Jurrin ja Kettusen kanssa, joka suuresti kutkutti heidän ylpeyttänsä, sillä talonpoikia tavallisesti mielyttää herrojen tuttavuus. He unohtavat vanhan sananparren: "milloin kettu hanhelle saarnaa, koskee se hänen kaulaansa". Sentähden monasti tapahtuu, että herra-veljiltä saavat saman vastauksen, minkä reivi antoi eräälle valtiopäivämiehelle, joka muistutti veljeydestä, nimittäin: "Huuti hollo! valtiopäivät on loppu".
Parhaimmassa mielialassa erosivat vihdoin ystävät, jokainen puoleltansa vaikuttamaan suostumuksen mukaan.
Koposen kunnianhimo oli kyllä saanut pahan haavan, mutta hän toivoi ahkeran voittavan ja työskenteli kaikin voimin tarkoituksensa eduksi. Mutta julkisuutta karttoi hän vieläkin, sillä hänen luontonsa oli käydä esteitten ympäri niinkuin kissa kuuman puurovadin. Eikä hänen tarvinnutkaan näkyä, sillä hänellä oli mukavina aseina rikkaat sukulaisensa ja monta kunnianhimoista polosta. Nämä pantiin listan kantajoiksi talosta toiseen toimittamaan allekirjoituksia ennen sanottuun anomukseen.
Timo Kakkurilla oli harmaa hevonen ja rattaat, joilla myöhään ja varhain ajeli ympäri, joilla matkoillansa monasti tapasi tullimiehiä, jotka eivät mitään löytäneet, sillä palossa ollut lapsi välttää tulta. Itse jaksoi hän matkoillansa hyvin, mutta hevonen kävi laihaksi ja karvattomaksi, mutta tuon hyvän asian tähden ei tuota voinut auttaa.
Vähemmän toimellinen oli Jurri. Hän ei hennonut ajaa ja käydä, hän pelkäsi sudenkuopan tapauksesta asti. Jos jalkansa vähän liuskahti vaikka sileällä tielläkin, niin hän heti ryömäsi sivulle, peläten salasta vaaraa. Samallaista vaaraa pelätessään nyhjäsi hän kerran kirkkomatkalla vanhaa akkaa niin, että se lankesi ja mursi kätensä. Tästä tempusta hän kutsuttiin käräjiin, jossa sai maksaa hyvät sakot. Siitä ajasta alkaen rupesi Jurri todella jumaliseksi ja eli sitten kaiken aikansa hiljaisena miehenä.
Ahkerin juoksia oli kieltämättä Pekka Kettunen. Hänellä oli avara pitäjä vaikutusalana, mutta hän ei säästänyt vaivaa eikä kenkiä. Jerusalemin suutarina juoksi hän maita, metsiä suurilla saappaillansa sotkien maata niin että vuoret kaikuivat. Hänellä tavallisesti oli seurana nuori valkotukkanen talonpoika, jota yleisesti sanottiin Sammal-Jukaksi, jolle oli luvattu päästä lautamieheksi Koposen siaan. Tämä Sammaltaja-Jukka oli yksinkertainen polonen, joka sammaltaen yhäti tarinoi yhtä toista. Kaukaa jo kuultiin milloin nämät nimenkerääjät olivat liikkeellä. Toisen raskaat askeleet ja toisen sopertava kieli tekivät yhteen kalisevan jahdin, josta monta komppajuttua pantiin liikkeelle. Varsinkin eräs tapaus, jonka tässä kerromme, antoi kauvan nauruainetta seurakunnalle.
Varhain eräänä kevä-aamuna tulivat ystävät yksinäiseen metsätaloon. Isäntä oli pitäjän paraimpia miehiä, jonka tähden oli tärkeä saada hänen allekirjoitus. Pekka Kettunen kuiskasi porstuassa tässä olevan sievä käytös tarpeena. Varosasti astuivat he tupaan, kauniisti tervehtäin. Emäntä kävi heitä vastaan käskein istumaan. Mutta miestemme oli kiire. He tahtoivat isäntää puhutella. Vaimo sanoi lähettävänsä noutamaan häntä, joka nykysin oli mennyt renkien luo myllyn sulkua parantamaan, mutta Pekka Kettunen sanoi kyllä itse osaavansa myllylle. Sanottiin siis jäähyväiset ja mentiin.
Osotettu paikka oli hyvän matkaa talosta. Matkailiat kiirehtivät, miten tavallisesti, pitäen suukopua niin että miehet myllyllä kyllä olisivat tulonsa kuulleet, jos ei olisi ollut veden kohinaa. Mutta nyt eivät mitään huomannet ennenkun kuului kummallinen ääni. Nytpä näkivät ihan lähellä kaksi miestä hyppivän, pyörivän ja käsiänsä paikivan aivan kun pirun riivaamat. Pekka Kettunen oli, näet, loukannut ampiais pesää ja heti oli koko parvi ympärillänsä. He huiskivat hatullansa ja sitkahuttelivat kaikin tavoin, mutta ampiaiset surisivat antaen tuon tuostakin myrkyllisen pistämän. Tämäpä oli soma näytelmä katselioille, jotka nauraa tirskuivat sydämmestään. Mutta pilallisempaa tuskin nähdä saakaan. Tukka pystyssä, kädet huiskivat kun pöllön siivet, hyppien kivien välissä kuin riehuvat pukit. Mutta vielä parempi oli kunnes molemmat nimenkerääjät vihdoin ryömäsivät jokeen niin että vesi läiskähti.
Täällä vihdoin pääsivät ampiaisista, mutta kauan viipyi ennenkuin voivat isännälle ja rengeille selittää kummallisen käytöksensä. Ne olivat naurusta pakahtua, joka teki ystävä-polostemme onnettomuuden vielä katkerammaksi.