— Mistäpä ne meille semmoiset herkut, että kievarikyydit, vastaa mies.
— Kunpa sais' e'es eväänsä jonkun ajavan kärriin, vaan eipäs ole sattunut tuttua ajavata.
Hevoismies kun tulee jalkamiesten kohdalle, katsovat herrat noita jalkamiehiä vaihteen vuoksi ja laihan aivojen läpi kulkee aivan tahtomatta ajatus, että jospa olisi noitten asemessa, parempihan olisi kävellä, selkääkin painaa niin kauheasti tuo laudan kulma.
Lihava nauttii sen vähän aikaa huojennusta, kun hevonen kävelee.
Ja olisi tosiaankin ollut aivan paikallaan että nämä olisivat vaihtaneet keskenään. Mies ja vaimo olisivat latoneet konttinsa ja lapsensa kärriin, itse olisivat olleet aivan liijan onnellisia saadessaan istua köröttää oikein istuinkärrissä. Herrat olisivat saaneet maantien, joka heille olisi äärettömän paljon hyvää tehnyt… eihän heillä edes ollut kiirettä.
Vaan se ei tapahdu, sillä tässä maailmassa onhan toisten lupa hevoisella ajaa, toiset taas saavat kävellä. Eikä se siitä muutu. Köyhät eivät sitä niin ajattele että mintähden heillä ei ole — tietäväthän hyvin että köyhällä ei ole.
Alamäessä alkaa taas tuo inhoittava pieksäminen. Laiha tekee hirveitä naamoja, kun oikein kovasti kolahtaa. Lihava pitelee yhä kylkeään.
— Niin soman näköisesti mennä letkuttavat… hyvä oli hevonenkin… ei o'o kauvan kuin ovat kirkolla, sanoo mies.
— Oisit pannut isä nyytit vieraan kärriin, virkkoi lapsi.
— Ei vieras huoli, vieras viskaisi nyytit tielle.