Tiikerin mökissä elettiin tavallista elämätä. Siellä oli ukko ja akka, niillä joku puoli tusinaa lapsia. Sen verran muutoksia voi heidän elämässään vieras silmä huomata, että jonkun ajan kuluttua tulee entinen nuorin lapsi nuorimman edellimäisen kokoiseksi ja nuorinta edustamaan on tullut taas uusi tulokas. Mutta vanhimman sijaa ei kukaan ollut saanut vallatuksi. Paavo pysyi vanhinna ja Kaisa vanhimman jälkimäisenä. Ja kun Kaisa oli perinyt äitinsä riitelevän luonteen, niin oli Paavosta tullut isäänsä, jäykkä karilas, vaikka toimensa teki äitin uupumaton vitsa.
— Jos vain sinä Paavo et pysy kotona, vaan menet ilman luvatta kylään, niin kyllä minä näytän!… vai sinä, vai sinä… tämä tässä ei opi… on jo kolmas kerta, kun on luvatta käynyt, vaikka minä aina olen kieltänyt… Sepä lie kumma, ettei tuommoista nulikkaa pi'ä saaha tottelemaan! — Ja totta siinä eukko sanoikin, sillä totensa teki vitsa, suuri varsiluudan varpu. Veri tihkui oikein eikä poika ottanut sittenkään asettuakseen: huusi vain kovasti.
— O'otko tuossa huutamata!… tämä tässä… Lupaatko ettet mene toista kertaa?… vai tämä tässä semmoiseks' karjuks' syöntyy, ettei tätä hyväkästä saa tottelemaan! Lupaatko?… sano, sano, sano! Häh, lupaatko?
— Ku-hun mi-hinä en si-hiellä mi-hitään pahaa o-hoo te-hehnyt…
— Vaikka kuinka!… elä siinä nyt änkytä! sano paikalla, tai peittoon sinut säpäleiks'… Lupaatko?
— Lu-hupaan.
— Noh, siinä se nyt oli! oisit heti luvannut, niin pääsit vähemmällä… O'otko änkyttämätä! mitä se tuommoinen? noh, paikalla, tahi otanko uu'estaan…
Silloin piti pojan porstuan oven taakse paeta, mut ei rauhassa sielläkään saanut olla.
Kaisa löysi sieltä ja alkoi kutitella… Ähäh! saitpa selkääs', kutti, kutti!… mitäs menet niille tupakkiretkilles'… oisit polttamata. Eikä Kaisa voinut ollenkaan käsittää että tupakki oli Paavosta parempaa kuin vehnänen… kyllä Kaisa ei vain rupeisi polttamaan, ei vaikka mikä.
— Vaikka äit' ja isä kieltää, niin sinä menet kuitenkin…