Sillä lailla käänteli sika kärsällään nurmikkoa. Laihanlainen se oli, vaan kuitenkin hyvässä lihassa muihin eläimiin nähden — milloinkapa sika hyvin laihaksi päässee? Se oli korkeajalkainen ja pitkäruumiinen, ohutkärsäinen maalaissika, joka jaksaa juostakin pitkät taipaleet hengästymättä. Hyvissä se olikin voimissa, kärsä terve ja tukeva, ei nuhaa ollut sieramissa, ei tekohampaita, eikä huuletkaan ahavoittuneet ollenkaan, vaikka ne toisen kerran märässä myyräästävät, toisen kerran päiväpaisteessa aivan kuiviksi kovettuvat. — Mutta se ei olekaan mitään "rania" se nahka, jota sian huuliin on pantu, ja kärsään tarvitaan vielä parempaa: sen pitää olla lujaa kuin pohjanahka ja pehmeää kuin paras vasikan nahka.
Tuli siihen toinenkin sika, löysipä se, vaikka toinen koetti eksyttää. Ei sitä näkynyt mistä se tuli, siihen se vaan ilmestyi ilman mitään muita mutkia, jyysti nurmea ja röhki… vuoroon ne kumpikin röhkivät toisilleen. Meni sitte toinenkin nurmea tonkimaan toisen kanssa, ja vuoroon siinä röhkivät ja tonkivat. Ei toinenkaan huolinut olla vihanen toiselle, vaikka se tuli kysymättä hänen kynnökselleen, sille paikalle, jonka toinen oli löytänyt suurella vaivalla ja haistelemisen pakolla — sieramiaan oli pitänyt hyvin pienennellä ja suurennella väliin…
Ei siitä paljoa lähde tuommoisesta; arvaahan tuon paljoko siitä lähtee, jota ovat mahtaneet jo toisetkin tonkia aikoinaan.
Uhr, uhr, uhrrii, uhrrii… rupesi toinen valittamaan ja tonkasi välistä äkäsesti, ja muuttautui paikasta toiseen. Samoin rupesi toinenkin tekemään vähän ajan perästä, ja sitte ne yhdessä valittivat saatavain vähyyttä ja mahtoivat kiukuta luojaansa vastaan. Kun yhteen sattuivat ajamaan, niin tonkasi toinen toistaan — molemmat olivat pahalla tuulella.
Kun siinä nurkuivat, kuin hävinneet herrat, olevia oloja, sillä vatsa tuntui sangen tyhjältä, niin muistivat että on se allas siellä kujan luona pihan aitovieressä… jos tuo ei olisi tyhjä… täytyy lähteä katsomaan eikö akat olisi heittäneet jotain makuvesiä siihen. Voi kuin siinä onkin makoista välistä! Kun se on oikein hapanta, niin se maistaa ihan imelälle. Ja sika maiskutti suutaan, ja kun toinen näki mikä toisella oli mielessä, maiskutti sekin suutaan. Ja herkesivät vähäksi aikaa vinkumasta.
Kohta rupesivat uudestaan, vinkuivat ja kulkivat pitkin maantietä, välistä keskeltä, välistä laidoille mennen ja haistelivat tien vieruksia. Mutta ei mikään maittanut. Tulivat tiehaaraan ja kääntyivät pihaan, jopa vähä juoksivatkin, kun oli tie pitkä, ja juostessaan vinkuivat ja ärriä sanoivat myötäänsä, välistä vain vetivät pitkää voivotusta. — Sian puheessahan onkin joka kirjaimen mukana kurkusta tuleva ärrä varustettuna, eikä äkkinäinen muuta eroitakaan.
Nälkä on vastuksena kaikilla luoduilla, ehkä enin sijoilla. Juosten ja valittaen ne tulivat kujaan ja köpittivät siitä altaalleen, nuuskivat sitä, mutta eivät löytäneet mitään — vähä märkänä oli vain altaan pohja, ei muuta. Siinä pääsi valitushuuto sydämen pohjasta — eli oikeastaan mahan pohjasta, sillä maha se naukui ja vaati lisää — vähä oli tullut omalla hankinnalla, ja toivoivat saavansa yhdestä koosta. Mutta voi! ei tule hartain toivokaan aina täytetyksi.
Mikä sen on juomisen vienyt? Meneehän nuo tuohon panneet, vaan mikä lie käynyt omin lupinsa ottamassa? — Perhanat, vieraat siat ovat käyneet!… vaan minkäpä sille taitaa… suuri lauma niitä näkyy olevan. Ja suurempi pääsi valitushuuto, joka kaikui kujan seiniin ja kuului ympäri pihaa, vaan siitä ei kukaan huolinut. Kulki pihalla lapsia, mutta ne eivät olleet tietäkseenkään. Kulki siitä aikaisiakin, ei vain kulkenut se oikea, joka aina antaa… missähän lie ollut, kun ei näkynyt?
Isot siat siellä vinkuivat ulko-aituuksessa ja kävelivät edestakaisin. Katsoivat aidan raosta piha-aituukseen… olisihan siellä nurmea. Katsoivat pikkusikain allasta, mutta niille oli arvattu laittaa niin pienet reiät aitaan, ettei suurten sikain päät mahtuneet.
Siinä olivat pienetkin siat pehkuissa. Suuret menivät kanssa ja aikoivat ruveta pehkuihin, mutta muistivat ettei mahalla naukuvalla ole hyvä pehkuissa olla, ja työkkäsivät kärsällään pieniä porsaita, jotka vinkasivat vähän. Sitten menivät suuret siat vierasten sikain luo ja uhittelivat niitä, katsoivat kulmainsa alta ja puhuivat vähä toisellaista kieltä: hrwah, hrwah, vah… mutta vieraat siat eivät olleet millänsäkään. Niitä oli niin paljon.