— Hiir' juoktee Paavon leuvalla, matki pikku poika kesken kiireen.
— Sitähän se katsoo, onko pihalla pimeä, sanoi taas Reeta, koettaen saada poikaa nauruun.
— Usko pois! pimeä siellä on, sanoa voksautti äitikin piimää ryypättyään.
— Kyllähän Paavo uskoo, jatkoi Reeta.
Ja nauramaan piti Paavon ruveta, vaikka se harmitti, eikä siinä edes mitään naurun asiata ollutkaan.
— Paavo tässä vain ilman iloittelee, yhtyi puheesen isäkin, mielissään siitä, ettei poika enää itkenyt.
Vielä enemmän se nauratti, vaikka koetteli pidätellä… yhtäkkiä nauru aina tulla hyrähti lauhtuneesta sydänalasta.
Vähitellen siinä sitte rohkeni mieli ja uskalsipa ottaa isän kädestä tuopin ja ryypätä ilman silmiään peittämättä. Sitte lakkasi naurattamastakin… ja kaikki oli sillä kertaa entisellään.
Vaan pianhan se sitte tuuli taas muuttui. Ja itkun kanssa kasvoi poika, posket olivat enimmät ajat märkänä ja silmät turposivat, niin että isonakin näkyi vielä silmän alla semmoinen paksumpi lihas. Vaan ei sitä enää kukaan muistanut eikä tiennyt mistä se oli tullut.
Ja nyt kyntää Paavo yhtä suoran vaon kuin muutkin mökkiläiset.