Muita ei näkynyt liikkuvaksi eikä häiritseväksi, mutta siinäkin oli kylliksi, uni kaikkosi silmistä. Niin läksivät liikkeelle oikein levänneen näköisinä, hiukan tyytymättöminä alussa. Haukottelivat kapealla suullaan, puistivat päätään ja maistelivat suutaan. Siitä muuttui heidän ryhtinsä vähemmän uhkaavaksi ja lähtivät kävelemään.
Olisi siinä ollut syötävätä nurmea aivan aidan seipäissä kiini, mutta eihän tuota nyt… uuih huih huih huih!… Menivät siitä eteenpäin pitkin tietä, kääntyivät hiljakseen tien suussa alamäen puolelle maantiellä. Tien vierusta olivat kulkeneet ja ojan reunusta nytkin astuivat alas mäkeä.
Mäen alla notkossa pudottautuivat ojaan, johon oli säilynyt sateisilta ajoilta vähä veden tähteitä. Se oli mieleistä, kun eivät olleet saaneet kylpeä moneen aikaan ja kovin kuumenti nahkaa, jotta se tinki kovaksi rajautumaan, niinkuin huonosti parkitusta nahkasta tehdyt kengät.
Siinä paikassa oli entisiä kuoppuroita ja oikein pehmeää savea ja melkein läpi kesän näkyvä vesi. Siihenpä oli hyvä köllähtää varia pintaansa jähdyttämään ja hieromaan kylkiään pehmeään saveen… olipa terveellistä tämä kylpy ja hyvälle se tuntui. Se vain oli vähä vaillinaista ettei ollut huuhdevettä varustettu, vaikka tämä oli vakituinen ja yleinen kylpypaikka, jossa muutkin siat tavallisesti kävivät sivu kulkiessaan itseään kylvettämässä… jos lie joskus joku ihmisenkin niminen…
Se on tavallista että saunaan mennään mustana ja tullaan sieltä valkeana takaisin, mutta sikain laita on tavallisesti päinvastoin. Mustanharmaina ne sieltä aikainsa perästä kömpivät ylös, karvat riippuivat savisina ja vettä valui mahan alta, kun eivät olleet muistaneet pyyhkiä itseään.
Sillä lailla ne läksivät maantietä pitkin kulkemaan eteenpäin eivätkä olisi metsään menneet, vaikka olisi keisari vastaan tullut. Jo oli kaikki pahat mieletkin huuhtoutuneet vesilätäkköön ja tyytyväisinä ne muuttelivat jalkojaan pölyisellä maantiellä. Rupesivat siinä ruokaa narskuttamaan kulkiessaan… syödä piti, syödä piti, vaikka sota syttyisi. — — — Kirkonmäellä oli väkevää ruohoa, sitä oli kirkkoväki tallannut. Siinä oli viimekin sunnuntaina, kun sivu kulkivat ja kävivät kirkkomiesten kärriä kurkalta haistelemassa, istunut piirissä tyttöjä koreat alushameet ja rantuiset sukat näkyvissä ja poikia siinä ympärillä heitä naurattamassa, sillä aikaa kun kirkosta oli ensin kuulunut veisuuta ja sitte papin ääni jymäkästi varoittaen parannusta tekemään. Vaan ei ne olleet siitä sen enemmän huolineet kuin siat heistä… parempi ja hauskempi tuntui heillä olevan kauniissa päiväpaisteessa puun juurella istua kuin ummehtuneessa kirkossa unisina katsoa totisen näköisen papin uneliaita kuulijoita.
Siitä siat kulkivat nyt tyhjää kirkkomaata, hankasivat kylkeään kirkon portin pylväisiin, toinen toiseen, että ne tulivat aivan savisiksi, kuin jos olisi sivelty oikein sitä varten sen näköisellä maalilla. — Jos suntio sen näki, niin varmaan hänen pyhä intonsa kirkon puolesta olisi käskenyt hänen sikoja isällisesti kurittamaan… kun eivät pidä rajaa enää pahan teolla, tekevät missä sattuvat… pitäisi toki katsoa siksi eteensä, että antaisi edes kirkon portin pielet olla rauhassa ilman toiskertaan maalaamatta. — — — Pappilan pellon aidan vieressä maantien likellä oli pieni multahauta, jonka siat olivat tonkineet omituisekseen. Pengustelivat siinä sivu kulkevat kerjupojatkin aina päiväpaisteessa ja aidan alle päin ne enimmiten kaivelivat samoin kuin siatkin. Sinne aidan alle oli paras kaivaa… totta lie ajatelleet että kyllä iso pappila jaksaa yhden sian särkemät korjata… vähemminpähän perilliset rikastuvat…
Oli siitä kai joku laiska maantien tekijä ottanut muutamia lapiollisia omalle tieosalleen, joka aina tavallisesti näillä seuduin ei ollut huonoa ainoastaan syksyn kevään, vaan kesänsä talvensa läpeensä huolimatta nimismiehen ja siltavoutien erinomaisesta huolimattomuudesta.
Siihen multahautaan oli hyvä köhnähtää päiväpaisteessa, niinkuin sika aina köhnähtää, kun sitä tikulla ruopottelee… ei se viitsi enää pitää huolta jäsenistään, vaan jättää ne toisen toisensa perästä oman onnensa nojaan. Niinpä siat toinen toistaan vasten viimein köhnähtävät siihen.
Kuivaa oli multa ja hyvästi se näytti tarttuneen märkiin rotjakkeihin, kun ne kömpivät sieltä ylös maantielle vähän ajan perästä… nyt ne vasta olivat muistaneet kuivata itseään. Kulkivat eteen päin, väliin syödä toskuttaen lyhyttä nurmea, väliin mennä kyörnittäen suoraan eteenpäin. Muistivatpa käydä välillä aidan nurkkauksia rynnistämässä… Mutta olipas kirkon kylän ukko saanut siksikin sitkeitä vitaksia.