Maantielle laukkasivat röhkyen piikatytön edellä, kääntyivät tien suussa alamäen puolelle ja jäivät katsomaan ajajaa. Kun Tiina viskasi torrakon niitten jälkeen, niin röhkäisten syöksyivät kaikki maantien taakse ja seisattuivat vasta metsän laitaan.
Sillä aikaa olivat omat siat syöneet alussa ahneesti, sitte aina tonkaisten allasta ja sieramillaan lurikoiden ruokavedessä, josta maha oli jo täytynyt. Nyt ne vain enää etsivät parhaita paloja — jotain multaista potatin kuorta tai lionnutta homehtuneen leivän kantaa… Parhaat herkut pohjalla.
Parempi on ruoka syömättä kuin painamatta… Kujassa pehkuissa siat yöllä makasivat, mutta siellä ei päivällä ollut hyvä. Piha-aidan vieressä ne olivat levolla silloin, kun siihen hyvästi päivä paistoi.
Nytkin siihen hellitteli ja siihen ne menivätkin, jossa entisiä kuoppuroita oli, tonkivat vähän lisää ja haistelivat… siihenpä köhnähtivät kumpikin vierekkäin kuumaan tuhkaan ja painoivat kärsänsä maahan. Kun huokuivat siinä, niin multa pölähti sieramien edessä.
Siinä ne nyt lepoa nauttivat, toisen pää toisapäin ja välistä ummistivat silmänsä, syvään huoaten oikein mahan pohjasta, että koko ruumis liikahti. Välistä aukenivat silmät ja katsoivat raukeina kulmien alta pitkin maata, vaan ei he viitsineet nostaa päätään ylemmä nähdäkseen, eivätkä viitsineet ajatellakaan mitään, olivat vain. Taas ummistuivat silmät itsestään eivätkä siat viitsineet vastustaa, vaan antoivat unen tulla ja mennä niinkuin sen halutti, ja antoivat hengen kulkea keuhkojen läpi valtoineen.
Aurinko paistoi kuumasti aitaa vasten. Kepeät kärpäset singahtelivat sinne tänne, raskaammat muuten purisivat, tarttuivat sian korvaan kiini, mutta se heilautti sitä kovasti. Tarttuivat toisen korvaan, vaan sekin puisti ne pois. Tekivät uuden rynnäkön ja vielä uuden… viimein ei viitsinyt sika heilauttaa, silloin pääsivät puremaan vähäkarvaista korvaa. Kun ei sika aina viitsinyt heilauttaa korvaansa, kertyi siihen kärpäsiä omin lupinsa ruualle koko rykämä ja purivat niin että veri tihkui. Välistä kun kovin koski entisiin kipeisin rupiin, heilautti sika korvaa, mutta eipä kärpäset siitä paljoa huolineet — jos yhdet irtautui, niin toisia siihen takertui. Tottapa sika lie ajatellut että olkaat, kun ovat… tai ei lie ajatellut mitään.
Pikku porsaat myös makasivat vähän aikaa samassa kuoppurassa ja kärsät toisissaan kiini, mutta eivät kaukaa viitsineet, nousivat pengustamaan multaa, työkkäsivät toistaan kärsällä ja sitte kiehkeroa laukkasivat yhden pyöräyksen ja seisattuivat yhteen kohti, katsoivat toisiinsa ja taas laukahtivat… Ne halusivat liikettä eivätkä olleet vielä sikamaiseen laiskuuteen uppouneet.
Vaan suuret siat eivät siitä huolineet, makasivat vain rauhallisesti, vaikka toiset olisivat päällitse laukanneet.
Mutta suloisessa rauhallisuudessaankin ovat siat arkatuntoisia eläimiä. Jos joku muu paitse kärpänen nykäsee maatessa, niin ne heti hypähtävät… antaa ne harakankin jotenkin paljo tanssia selkänsä päällä. Mutta annas kuin pikku poika tuli kepin kanssa sikain luo ja aidan raosta pisti niitä, niin ne röhkäsivät kovin vihaisesti… ei ne siitä ollenkaan pitäneet semmoisesta.
Nytkin ne hyvin vihaisella äänellä panivat ja nuhtelevasti silmäillen nousivat istuilleen, katselivat korvat pörhöllään ympärilleen, vaan eivät he ketään nähneet, kuin pienet siat yksinänsä. Rupesivat maata jälleen, mutta pian ylös hönkäsivät ja tunkivat kovin, kun poika uudelleen heitä pisti. Ja nähtyään pojan keppineen aidan raosta, rynkäsivät seisalleen ja katsoivat tyytymättöminä tämän maailman rauhattomuutta.