— Pitää Tiinan antaa useammin ruokaa; ei pidä kiusata nälällä, niin eihän ne mene, sanoi emäntä.
— Mistäpä minä antanen, kun ei ole? Vähä kai ne paljaasta vedestä täytyvät, kun ei suurusta anneta.
— Minkätähden sitä ei anneta, kun tahdotaan, sanoi emäntä piialleen. Mistä sen tietää miten paljo ne tarvitsevat, kun ei virka mitään?… pitää tahtoa, kun loppuu.
— Kyllä kai minä en osaa ruveta tahtomaan, emäntä kai itse hinkalonsa tietää, miten paljo jauhoja liikenee… enhän minä…
— Menehän nyt ja anna nuille juomista, kun ovat pihasalla; kovin nuo tuntuu vinkuvan, sanoi emäntä ja meni itse tiskasolkkuja katselemaan.
Vähän ajan päästä tulikin Tiina toisessa kädessä juomasankko ja toisella ilmaan hujasi, joka oli merkkinä sioille että tiesivät tulla altaalle. Nousi lautaa myöten aidalle ja huusi: siku, siku, siikuh! kos-kos-kos. Ja siat tulivat vinkuen allastaan nuuskimaan.
— Höss!… ja sikain piti kääntää vielä kärsäänsä vähän altaasta. Silloin kaataa humautti Tiina ruuan siihen ja paikalla törmäsivät siat syödä hoklimaan.
Tiina laski sankon pihan puolelle aitaa ja otti tikun maasta, jolla hämmensi allasta, vaikka siat olisivat tyytyneet ilman sitäkin ja arvelivat että kyllähän siitä olisi saanut. Vaan antoivat kuitenkin hämmentää, niinkuin hyvästi hoidettava herrasväki antaa palvella itseään. Samalla tikulla viskasi Tiina vieraita sikoja, jotka olivat virkailleet siellä ja luuraillen katsoivat tänne päin.
— Höss siat! sanoi Tiina, ottipa suuremman torrakon ja läksi ajamaan niitä.
Törmäten syöksyivät vieraat siat juoksemaan, ymmärsivät ettei heillä näy olevan puolta ollenkaan. Suuret hyökkäsivät edeltä, pienet porsaat perästä piipertivät ja kimakalla äänellä vinkuivat. Joku keskisuuruinen sika oli eksynyt jälkijoukkoon ja karju, harjakset pystyssä ja suutaan laputtaen kovasti, mennä kyörnitti perästä.