— Kyllä minä teille, mokomat röhkyt, annan kyytiä toisen laihopellosta! — syövät kaikki puhtaaksi ja sotkevat, sen siat… jos minä teidät tapaan… kiivasteli isäntä.
Ja kaikki kolme lähtivät sikoja ajamaan pois ohralaihosta.
Siat kun näkivät joukon juoksevan, röhkäsivät kerran toisilleen ja läksivät laukkaamaan pitkin peltoa.
— Mene Tiina eteen, niin ajetaan pihan kautta pois… kyllä minä teille sen köyryselät!… hönkyi isäntä ja juoksi pitkin peltoa että multa pölisi.
Siat saatiin käännytetyksi ja mennä kupittivat jälekkäin piertanoa myöten pihaan päin, mutta solalta eivät lähteneetkään, menivät sivu ja uudestaan pellolle toiselle suunnalle. Sieltä aiottiin ne ajaa samasta reiästä, josta olivat tulleetkin, mutta ei sika koskaan samasta reiästä mahdu. Ja niin piti jatkaa matkaa eteen päin.
Siellä ne kolmen hengen hätyyttäminä juoksivat ja tunkivat, kun ei kiire ollut. Mutta laukalla ja röhkien piti mennä, kun isäntä kepin kanssa sorkille oli lyömässä. Meni ne viimein isäntää kylliksi juoksutettuaan hyväntahtoisesti solasta pihaan ja siellä seisottuivat syömään, kun isäntäkin oli jälelle jäänyt.
Emäntä siinä seisoi rappusilla vielä samassa asennossa ja vähän naurahteli.
Pikku poika viskeli kivillä hiekasta, vaan ei osannut sikoihin, jotka vain söivät onnekseen pitkäksi kasvanutta pihanurmea, ja aukaisuttivat itselleen molemmat portit selälleen, siitä vasta läksivät hiljakseen. Vaan pitipä sitte vauhtia vähän lisätä, kun isäntä kepillä selkään joutui hotasemaan portin pielessä. Vinkasi sika ja molemmat rynkäsivät ulko-aitaan.
— Ähäh! saitpas vähä! Kyllä olettekin monta kertaa peltoon ja niittyyn menneet. — Kulkevat aivan valtoineen, missä tahtovat, mutisi sitte isäntä.
— Meneehän ne, kun kerran tottuvat keväästä, ei niitä sitte enää pidä mitkään aidat, vakuutti piika Tiina, joka oli ylpeä sikainsa mahtavuudesta.