Hän nousi lähteäkseen.
— Ah, neiti Ansamaa, älkää menkö vielä, huudahti rukkaset saanut kosija, myös pystyyn hypäten. Pyydän, kuunnelkaa minua vielä hetkinen … ette sitä kadu … tai antakaa minun seurata teitä ja puhua kanssanne kahden kesken.
Nimismiehen ääni oli äkkiä muuttunut varmemmaksi ja itsetietoisemmaksi. Hänen katseessaan oli pyyntöä ja käskyä sekaisin. Linda tunsi taas outoa pelonsekaista tunnetta ja päätti kuunnella loppuun saakka, mitä tuolla vastenmielisellä miehellä oikein oli sydämellään. Hän istui jälleen ja viittasi kädellään vieraalle, että tämä noudattaisi esimerkkiä.
— Nyt taitaa olla minun vuoroni lähteä, puhui eversti Ansamaa nousten. — Onkin vähän asiaa pehtorille ja puutarhurille. Jätän siis teidät kahden kesken ja palaan kymmenkunnan minuutin kuluttua.
Luoden rohkaisevan katseen tyttäreensä hän poistui huoneesta.
— No herra Hormio, sanoi Linda, — nyt korvani ovat auki. Teillä on kymmenen minuuttia, kuten kuulitte.
Nimismies veti sauhun sikaristaan. Hän oli kuin toinen mies, istui tuolilla huolettomasti, selkäkenossa, toinen jalka heitettynä toisen yli. Hän puhui voitonvarmana, ikään kuin tappiota olisi ollut mahdoton ajatella.
— Neiti Linda. Teidän äskeinen jyrkkä vastauksenne oli hieman malttamaton, mutta anteeksi annettava, koska ette tiedä, mistä on kysymys. Jos minä siihen tyytyisin, joutuisin hirvittävän vaikeaan asemaan ja mikä pahempi — saattaisin teidät vielä vaikeampaan. Tämä olisi minulle ylen raskasta, sillä toivottavasti ymmärrätte, että rakastan teitä. Kun siis pyydän teitä vaimokseni, en sitä tee ainoastaan omaa onneani silmälläpitäen, vaan vielä enemmän teidän onnenne mielessäni…
— Ehkä siirrymme asiaan, herra nimismies, keskeytti Linda kylmästi. — Mitkä tunteenne minua kohtaan lienevätkin, tiedätte jo, etten voi niihin vastata.
— Kuten haluatte, arvoisa neiti. Se minun vain täytyy toistaa, että syvästi tulette katumaan, jos pysytte kiellossanne.