— En ymmärrä teitä.
— Ette tietenkään, ylpeä neitiseni, sillä te luulette, että minä olen itserakas narri, joka lähden kosimaan, ennen kuin olen yrittänytkään voittaa kaunottareni suosiota… Te erehdytte. En ole narri enkä tietääkseni itserakkaampi kuin muutkaan miehet, jotka jonkun verran ovat elämässä menestyneet… Niin, niin, neitiseni, ei pidä halveksia miestä, sen tähden että hän omalla työllään ja ansiollaan on elämässään kohonnut köyhän työmiehen pojasta toimeen tulevaksi valtion virkamieheksi… Mutta se sikseen. Te tietysti palatte levottomuudesta kuulla, miksi teille olisi niin vaarallista — huomatkaa: vaarallista — kieltäytyä vastaanottamasta tarjoustani… En tahdo kehua itseäni, mutta arvoisa ja rakas neiti, teidän kohtalonne on todella tällä hetkellä oikeassa kädessäni, joka pitelee tätä sikaria…
Lindan oli vallannut sanomaton kauhu. Hänen pahimmat aavistuksensa näkyivät sittenkin toteutuvan, mutta kuta pitemmälle hänen inhottava ja julman petoeläimen tapainen kosijansa puhui, sitä enemmän hän tunsi kylmenevänsä ja jäykistyvänsä. Nyt en saa näyttää, en pelokkaalta enkä hätääntyneeltä, hän ajatteli — tässä on jokin kauhea juoni käynnissä ja minun täytyy osoittaa mahdollisimman koskematonta rauhallisuutta ja huolettomuutta. Hän vaikeni siis ja kuunteli.
— Niin nähkääs, ihminen voi joutua monenlaisiin tilanteihin, jatkoi nimismies puhettaan, — ja uskokaa minua, nykyinen tilanteeni ei ole helppo… Ettekö usko sanojani, kun vakuutan teille, että jollette suostu tulemaan vaimokseni, te saatatte minut asemaan, joka toivottomuudessaan pakottaa minut syöksemään teidät turmioon?
— En pienimmässäkään määrässä ymmärrä sanojanne.
— Mutta ettekö voi niihin silti uskoa? Enkö minä herätä teissä mitään luottamusta? Ettekö saata uskoa, kun vakuutan teille, että…
— Mutta herra nimismies, keskeytti Linda torjuvalla käden liikkeellä, — pidättekö minua lapsena, jota paljailla uhkauksilla voi pelottaa? Emmehän ole ystäviä, tuskin tuttaviakaan. Kuinka vaaditte, että minä umpimähkään teihin luottaisin?
— Ettekö te naiset aina ole vähän lapsia? Te sanotte, ettemme ole ystäviä … mutta mitä muuta minä olen kuin teidän ystävänne? Minähän tahtoisin teidät pelastaa, minä näytän teille pelastuksen tien, tarjoan teille käteni — ja te lykkäätte luotanne vilpittömän avuntarjoukseni…
— Mutta, herra nimismies, sanokaa toki: mikä on se vaara, josta tahdotte minut pelastaa? Ymmärrättehän, etten voi panna painoa puheellenne, kun en tiedä olevani missään vaarassa?
— Ettekö te todella tiedä mistään vaarasta?