Näin kysyessään nimismiehen äänessä oli koko lailla hämmästystä.
— Johan sen sanoin: en tiedä, vastasi Linda lujasti.
— No niin, mitä sanoin? Naiset ovat lapsia ja siksi jäävät. Niin nähkääs, rakas neiti, on asioita, joista ei sovi puhua. Minulla ei ole oikeutta paljastaa teille esimerkiksi virkasalaisuuksia. Olin vakuutettu siitä, että tiesitte olevan syytä pelätä turvallisuuttanne…
— Minulla syytä pelätä omaa turvallisuuttani? Mitä tarkoitatte? Elän isäni kodissa — missä nuorella naisella on parempi turva?
— Miehelässä esimerkiksi, se on tässä tapauksessa: minun alhaisessa, mutta teille avonaisessa kodissani.
— En ymmärrä sanaakaan. Vaaratko uhkaisivat minua täällä Ansamaan talossa?
— Juuri niin, tässä talossa, täällä kotonanne.
— Te olette rohkea puheessanne, herra nimismies, liiankin rohkea… Onko teillä muuta lisättävää?
— Älkää sanoko niin, neiti Ansamaa. Te olette kovin ylpeä nainen, rikkaassa kodissa kasvanut, kaikki ovat totelleet pienintäkin viittaustanne … ette ole surua koskaan tuntenut… Mutta jos äkkiä suru tulisi, riistäisi teiltä rakkaimpanne…
— Mitä tarkoitatte?