— Tarkoitan sitä, rakas neiti Linda, että eihän vaaran tarvitse uhata teitä ensikädessä… Koskisi se teihin yhtä kipeästi, jos vaara uhkaisi esimerkiksi vanhaa kunnioitettavaa isäänne…
Tuskan huudahdus pääsi vaistomaisesti Lindan ahdistuneesta rinnasta. Hän kalpeni ja sulki silmänsä.
— Enkö sitä sanonut? puheli nimismies, joka oli seurannut toisen liikkeitä katseellaan. — Koskee se yhtä kipeästi.
Nyt ei Linda jaksanut hillitä itseään.
— Te olette peto, herra nimismies, hän huudahti, — te olette tiikeri julmuudessanne! Tässä istutte ja piinaatte minua, kärvennätte sieluani heikolla tulella. Puhutte vaarasta, joka minua uhkaa, vaarasta, joka oikeastaan uhkaa isääni, ja keinosta, millä voisin ostaa isäni vapaaksi vaarasta. Niin, ostaa, juuri ostaa! Ettekö ymmärrä minun selvästi näkevän, että vaara, jonka väitätte uhkaavan isääni, uhkaa häntä teidän puoleltanne — juuri teidän puoleltanne. Te olette isälleni jostain salaperäisestä — ehkä poliittisesta — syystä vaarallinen. Ja nyt te tulette tänne, puhutte ystävyydestä ja rakkaudesta ja ehdotatte minulle kauppaa, halpamaista, naiselle alentavaa kauppaa… Te olette todella hirveä!… Jos teissä olisi rahtuakaan ystävyyttä tätä taloa kohtaan, te varottaisitte isääni, te puhuisitte hänelle vaarasta, ettekä pyytäisi pienintäkään palkkaa… Nyt on menettelytapanne semmoinen, etten voi sanoin ilmaista, kuinka syvästi teitä halveksin…
Linda seisoi suorana, ryhdikkäänä, ja hänen poskensa hehkuivat. Nimismies hänen edessään oli puoleksi nolo, puoleksi oudon ihastunut.
— Mutta, hyvä neiti, hän alkoi puolustautua, te ette käsitä minua yhtään, te tuomitsette minua harkitsematta… Minä tulen tänne parhaimmassa tarkoituksessa, vilpittömänä ystävänänne, te rupeatte minua solvaamaan, niin, syvästi sanoillanne solvaamaan…
Hän ei ehtinyt jatkaa, sillä eversti Ansamaa palasi samassa huoneeseensa.
— Isä, huudahti Linda kääntyen tulijan puoleen ja osoittaen sormellaan nimismiestä, — tuo mies tuossa, joka äsken minua kosi, on teeskentelijä, alhainen petturi! Koko hänen kosintansa oli vain kaupantekoa. Ottamalla minut lunnaiksi hän pelastaisi sinut vaarasta, jonka sanoo sinua uhkaavan ja joka siis uhkaa sinua hänen puoleltaan.
— Mitä kuulen, sanoi eversti Ansamaa tyynesti, katsellen vuoroin toista, vuoroin toista, — teillä näkyy olleen kiihkeä keskustelu. Kuinka sinä, Hormio, uskallat pelottaa tytärtäni? Millä oikeudella? Eikö sinua tässä talossa ole hyvin kohdeltu? Tahdotko kostaa vai miksikä tulet tänne ja saatat tyttäreni pois suunniltaan kauhusta ja kammosta? Ja sinä, Linda! Sinun pitäisi tietämän, ettei mikään vaara minua uhkaa, kuuletko: ei mikään. Sen sijaan, että kuuntelit Hormion houreita, kun hän rupesi lorujaan latelemaan, olisi sinun pitänyt näyttää hänelle ovi. Niin minä nyt aion menetellä. Veli Hormio, olen pahoillani, että minun täytyy pyytää sinua poistumaan. Meillä on kohta kutsut, vieraat saapuvat pian, ja välttämätöntä on, että tyttäreni rauhoittuu. Sinun läsnäolosi vaikuttaisi häneen hermostuttavasti. Ymmärrät itsekin, ettet voi jäädä. Mistään kosimisesta ei tämän jälkeen voi olla puhettakaan. En kyllä mielihyvällä olisi tervehtinyt sinua vävykseni, mutta jätin tietysti asian tyttäreni ratkaistavaksi. Nyt ovat välimme selvät.