— Se on totta, setä, hän myönsi. — Olen ollut ja olen vieläkin huolissani.
— Sinun pitäisi puhua isäsi kanssa, varottaa häntä, neuvoi vanhus. — Varmaankin hän kallistaisi korvansa sinulle.
— Olen sen tehnyt … juuri tänään.
— Ja isäsi?
— Oh, setä, hän on niin ihmeellinen — suuri, jalo, varma itsestään. Hän nauraa pelolle. On niin kuin ei vaaroja häntä varten olisi olemassakaan. Hän on niin voimakas, että hän voittaa minunkin levottomuuteni…
Rovasti jäi mietteisiinsä.
— Ehkei sentään ole syytä levottomuuteen, puuttui tohtori puheeseen. — Setä Olavi on kyllä vapaa ja varomaton puheessaan, mutta eiköhän hänen vilpitön ja rehellinen esiintymisensä ole hänen paras turvansa? Niinhän usein sattuu elämässä, että niitä ei epäillä, joilla sydän on huulilla…
— Totta kyllä, myönsi rovasti, — jos kulkevat tyhmän kirjoissa. Mutta eversti, joka on täydellinen nero älykkyydessä!
— Niin, sen me ensimmäisinä tunnustamme, vastasi Helmer Grahn hymyillen, — mutta kuinka hän älyään käyttää? Kaikenlaisiin käytännöllisiin toimenpiteisiin! Niissä kuluu koko hänen aikansa. Koska hän ehtisi vehkeillä valtiota vastaan? Syrjäiset näkevät omin silmin, miten hän älyään käyttää, jos tietäisivätkin, että hän on nerokas.
— Hm … ehkä olet oikeassa.